Pari uutta lävistystä muuten

Hei. Kävin ottamassa pari lävistystä, koska Underground Storessa oli alennusviikko. Kaksi lävistyksistä siis uusia. Ei sattunut nyt melkeen ollenkaan. Se on vähän vaihdellut sattuuko.

Eilen olin laulutunnilla ja salilla, ja muutenkin nyt on taas ihan säännöllisesti tekemistä. Olen huomannut että välillä ei edes tule pakkoajatuksia vaikka käyn jossain. Se on pelonhallintaa, eikä mitään ajatuksenhallintaa. Mutta osittain voin voittaa pelkoa.

Helsingin keskustassa mikään ei ollut muuttunut, paljoakaan. En käy siellä enää niin usein. Mutta nyt ei ole rahaakaan. Siis eihän tää ole mitään kaunista elämää, ei sellaista kuin unet tai edes painajaiset olisi jos olisin fighter. Miksi olen edes elossa, ja oikeasti välinpitämätön siitä missä olen?

En ole vaan kuuntelemassa musiikkia, käymässä tapahtumissa ja käymässä salilla. Siis ei, elän ihan turhaa elämää. Haluaisinko olla merkityksellinen? Ei kannata edes yrittää. Esitänkö vaan että kaikki on hyvin, vaikka kaikki menee päin persettä?

Ei yhtä pahasti päin persettä kuin vaikka mun ajatusmaailma siellä koulussa pari vuotta sitten. En ole nyt hakemassa vielä mihinkään nyt ainakaan hetkeen.

Miten paljon olisi jos sattuisi niin paljon että ei voisi mikään enää sattua enempää, kukaan satuttaa enää millään asialla, suru tuntua niin tutulta että sitä ei edes huomaa enää?

Tilanteessa että ei enää kestänyt jo kauan sitten ja nyt kestäisi kyllä ne asiat mitä silloin ei kestänyt, mutta ei kestä uusia painajaisia, sitä miten tilanne on omissa painajaisunissa tai oikeasti maailmassa ja universumeissa. Kaikki loppuu yhteen höyheneen, kun kaikki on lintuja ilman siipiä tai kykyä lentää.

Voiko yksi joutsen siiveniskullaan kaataa sen kaiken? Tai pelkkä perhonen kesäisessä metsässä tehdä väärän jutun, lentää väärään suuntaan? Tai joku tyttöparka vaan syödä liikaa ja se kaikki olla pilalla? Ajattele (ei älä ajattele), jos kaikki on pilalla vaan siksi?

Meinaan laittaa tohon flat-lävistykseen sitten ensikorun jälkeen ehkä jonkun kukkakorun ja sellaisen kaarevan tohon conchiin. Mulla on oikeassa korvassa 12 reikää, vasemmassa korvassa 8 reikää ja vasemmassa poskipäässä 2 x microdermal.

Ei musta tule mikään laulaja.

Syksyn tunnelmia?

 

 Hei taas. Nyt on puoliväli syyskuuta, ja asiat ei ole paremmin, vaikka ulospäin näyttää että olisivat. Kuitenkin yritän enemmän kontrolloida ajatuksia, ja onistun paremmin jos en ajattele mitään. Joskus haluan vaan kadota.

 Kesä meni. Kävin eilen pizzeriassa ja totta se on että painan vaan enemmän. Pizza on ihan hyvää, mutta parempi käydä pizzeriassa vaan jotain kerran kuussa...

Halloweeniin on 45 päivää ja kolmetoista tuntia. Joo pidän Halloweenista, mutta harvemmin on mitään oikeita Halloweenjuhlia. Ala-asteella pukeuduttiin.

Joskus pidin ihan hulluna Joulusta. Mutta I spend Yule not Christamas, vietän Joulua en kristusmessua. Joululaulut harmi vaan on ihan turhaan kristillisiä yleensä, vaikka perinteet on suomenuskosta, kelttiläisyydestä ja kaikista muistakin pakanauskonnoista.

Tänään psyka, lähden ihan kohta. En osaa sanoa onko terapiasta mulle mitään hyötyä. Psykiatri on aika harvoin mukana. Ei ole tänäänkään, mutta olen nähnyt sen vuoden sisällä vaan kerran.

 Pitää kysyä melatoniinireseptiä. Nukahtaminen ja herääminen on taas vaikeaa. Joskus nukahdin ihan tosta vaan, ja heräsin ilman mitään kelloa ajoissa. Nyt en edes herää kännykän herätykseen välttämättä.

Keikkoja oli kesällä oikein kunnolla.7 bändiä jos lämppärit lasketaan mukaan, neljä keikkaa tosin vaan. Keväällä oli se yksi keikka. Ei ole taas oikein varaa yhtään mihinkään.

Tarttisi ostaa uusi contouring-paletti. Ja hiuksiin jätettävää hoitosuihketta... ja vaikka mitä. Korvalävistyksiä lisää? Milloin on varaa? Pitää säästää.

Elämästä minulla ei ole käsitystäkään. Vaan jatkamisesta eteenpäin, vaikka en voi jatkaa. On pakko kulkea, vaikka ei halua jäädä kulkemaan. Yritän tehdä jotain muuta, että ei ole kulkemista. Ajatukset sotkee kaiken ja sotken ajatuksia vieläkin.

Välillä se kuka olin, ei näkynyt ollenkaan ulospäin. Nyt ulospäin ei näy se mitä en enää ole. Olen varjo itsestäni.

Juon edelleen teetä paljon. Mutta kun en polta, niin jos ostan vaan teetä, niin saan säästettyä. Helsinki-vaellukset jäi tänä kesänä väliin, lukuunottamatta yö-vaelluksia etsimässä tölkkejä ja pulloja pe- ja la- iltaisin.

Elän myös koiratonta elämää. Kuinka olen jaksanut näin kauan ilman koiraa. Ei ole tietoa milloin haave koirasta toteutuisi. Jos en saa enemmän rahaa, niin ei ole toivoa koirasta pitkään aikaan. Siis ei, en voi olla vieläkään töissä.

Menisin töihin kyllä, mutta en pysty koko ajan keskittymään. Tulee hetkiä joina menee keskittyminen ja sellaiset hetket valitettavasti huomataan.

Kun sitä ei huomaa itse käyttäytyvänsä kummallisesti, mutta muut kysyy usein että onko kaikki ihan hyvin. En halua vastata mitään. Ei saa huutaa "Turpa kiinni, älä sekaannu mun asioihin", ei sanoa äkäisesti "Ei ole!", enkä halua valehdella "joo, kaikki on ihan hyvin", kun kaikki ei enää koskaan ole ihan hyvin.

Salilla käyn edelleen. Yritän vieläkin käydä kolme kertaa viikko. En tiedä riittääkö se. Jos haluaisin oikeesti fitnesslavoille, niin minunhan pitäisi harjoitella paljon enemmmän ja suunnitella ruokavalio. Olen siis vegaani, mutta muuten syön ihan normaalisti, välillä ehkä liian isoja annoksia.

Mutta kun tiedän kuitenkin miten laihdun nopeasti kuusi kiloa. Pitää kirjoittaa ylös syömiset, ja pyrkiä syömään arviolta 1000 kcal/päivä. Se silloin joskus onnistui. Pitäisihän siis oikeasti pudottaa 20 kg, mutta se neljä-kuusi kiloa olisi takaisin normaalipainoon. En ole edes ikinä painanut näin paljon...

Syksyn telkkari-ohjelmat alkaa, mutta katson ehkä vaan paria ohjelmaa. Odotan sitä Harry Potter -sarjaa. En tosin tiedä mistä sitä voisi sitten katsoa. Esitetäänköhän sitä Suomessa milloin? Frozen 3 tulee vasta ensi vuonna..

Suitsukkeet ja kynttilät on täällä kielletty, joten en tiedä miten tunnelmoisin syksyä ja halloweenia, ja Yulen, Joulun, lähestymistä.

Lämpö, neulepaidat, paksut sukkahousut, pimeät illat ovat tulossa taas. Kun lumi tulee niin talvi kestää taas niin kauan. Ei vaan jaksa, ei jaksa edes ajatusta. Tyhjän panttina haaskaan vaan aikaa, ja mitein mitä hiton järkeä edes on tässä elämässä, jos tää on tällaista joka päivä, joka kuukausi, joka vuosi.

Metsää kolmannen kerran

Hei, terveisiä taas metsästä. Tällä kertaa oli retki Haltian luontokeskukseen Espoossa, perjantaina viime viikolla. Uimassa en varmaan enää tänä vuonna käy. Kyllä siellä on selkeästi nyt syksy.

Lauantaina kävin katsomassa koiria kaikkien rotujen koiranäyttelyssä Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksessa, vaikka ei siis ole tietoa milloin elämäntilanne on sellainen että voisin ottaa haaveilemani koiran.

Meillä oli lapsuudessa ja nuoruudessa kultainennoutaja, joka oli syntynyt 2003, joten en ole ihan täysin kokematon koirien suhteen.

Muutin vanhemmilta vuonna 2012, ja koira jäi asumaan heidän luokseen ja hyvästit koiralle sanottiin vuonna 2015, kun koira sairastui parantumattomasti.

Koira olisi todennäköisesti pitkäkarvainen collie, mutta myös kooikerhondjet ja mini-kultsut kiinnostavat. Mini-kultainennoutaja ei ole vielä tunnistettu rotu, mutta ehkä kymmenen vuoden päästä on?

Jos koira tulee niin pitää ottaa myös huomioon mahdolliset eläinlääkäri- ja muut kulut, ja matkustusongelmat kun minulla ei ole ajokorttia, ja sekin että pitää asua paikassa jonne voi ottaa koiran/pennun.

Ja sitten, tietysti huomioin mielenterveys-ongelma -jutut. Ei riitä että aikaa on. Pitää olla tasapainoista jaksamista.

Joka aamu nyt olen yrittänyt herätä ajoissa. Uni-tee ei auta nukkumaan yhtä paljon kuin puolikas tenox. Joinain öinä ei vaan pysty nukkumaan.

Jos kukaan ei ole enää mukana, niin miksi itse olisin enää mukana edes sitten?

Joskus tuntuu että ei jaksa meikkaa tai mennä illalla suihkuun. Eilen illalla pesin meikit pois ja menin sitten suihkuun ja jotenkin lotrasin sillä vedellä puoli tuntia.

Meikkaaminen on välillä hauskaa, mutta meikkaan oikeastaan siksi että siitä saa jotain itsevarmuutta. Olen niin hitsin ruma ilman meikkiä.

Onkohan meikki-allergioihin jotain testejä, kun joskus meikki saa silmät vuotamaan. Siis vesirajaan en voi laittaa mitään, kun tulee välillä näärännäppyjä ja silmät ihan punaisiksi. Kloorivesi myös saa silmät ihan punaisiksi.

Sitten toisaalta, kun olin hetken siellä kampaajakoulussa, niin aineista ei tullut mitään allergista reaktiota. En ole rehellisesti koskaan meikannut ketään muuta kuin itseäni. En tiedä mutta kosmetologi-kouluun en mee ainakaan. Tuntuu epämuvalta olla lähellä toisen kasvoja.

Kun olen välillä käynyt jollain taidemuseo-retkillä niin miettii aina jos rupeisi taas taiteilemaan ja tekemään omia maalauksia. Jotkut teokset on sellaisia millaisia minäkin pystyisin tekemään. Mutta ei tule jotenkin ideoita. Inspiraatio kadoksissa?

Kuntosalilla olen käynyt edelleen, välillä pikkumatkoja pyöräilemässä (esim. K-kaupalle tai Lidlille ja takaisin), mutta mietin vielä pitäisikö alkaa juosta. Kestävyyskunto on niin huono, että 5 minuuttia juoksua päivässä voisi jo vaikuttaa jotain?

Teen ehkä salilla jotain väärin, kun reidet, sääret ja pohkeet on kipeät. Ei pysty menee portaita.

Lisää metsää

Suomessa metsää on, ja siellä metsässä kuvia voi ottaa. Olin saunomassa ja uimassa viime viikon tiistaina, ja tänään, siis tän viikon tiistaina, oli ehkä kesän viimeinen uinti, Sorvalammella. Mikä kesä? On syyskuu alkanut. Kesä ohi!

En oikeasti kyllä halua jättää kesää vielä taakseni. Aurinkoiset päivät. Tänä vuonna trooppisia öitä ei ollut. Uimista, topit, t-paidat, jotkin bändien keikat.

Mutta ainakin syksyllä on enemmän järjestettyä ohjelmaa.

Joka päivä on jotain melkeen. En tiiä muuta kun että on oikeasti pakkoajatuksista huolimatta parempi lähtee käymään jossain. Jos on tekemistä, ajatuksia tulee vähemmän. Pakkoajatukset voi jakaa tyhmiin, pahoihin/huonoihin ja noloihin pakkoajatuksiin.

Ajatussolmu ei avautunut koskaan, mutta yritän muistaa että pakkoajatukset voi selvitä. Että se ei ollut totta. Että se oli vain pakkoajatus. Ja että kaikki ei voi kuolla pelkkiin ajatuksiin tai siihen mitä mä painan tai mikä on mun mahan koko tai ympärysmitta.

Kun ensimmäiset pakkoajatukset tuli 21 vuotta sitten, kutsuin siitä nimellä aivovuoto. Oikeastihan aivovuoto on jotain ihan muuta, mutta pelkäsin että jotkut ihmiset voi tietää mun ajatukset, että pää niinkuin, vuotaa, mun ajatuksia.

 En uskonut silloin että kukaan oikeasti tietää niitä ajatuksia, mutta pelkäsin silti ja sitten rupesi tulemaan ihan hirveesti kaikkia kiusallisia tai noloja ajatuksia. Reagoin yrittämällä, vuosia, kontrolloida ajatuksia tai pään sisällä selitellä ja yrittää voittaa omat ajatukseni.

Ensimmäiseksi tuli ajatuksia että olisin vaikka tehnyt jotain pahaa mitä en ollut tehnyt. Selittelin että en ollut tehnyt. Mutta kun selittelee, tulee helposti uusi pakkoajatus. Siitä tulee niin kuin noidankehä.

Lopulta yritin vaihtaa osan ajasta syömisen hallintaan ja paastoamiseen. Silloin olin tosi laiha, mutta en oikeasti mielestäni liian, vaikka BMI oli pienimmillään ~17.

Nyt olen oikeasti niin paljon lihavampi, että ei ole edes totta. En tiedä mistä johtuu nykyinen loputon nälkä, lääkkeistä vai siitä paastoamis-ahmimiskierteestä silloin, mutta en kyllä edes nykyään ahmi useinkaan.

Kävin vielä tänään uimassa siis. Vesi Sorvalammessa oli vähemmän kylmä kuin merivesi viikko sitten. Mutta silloin menin saunasta. Nyt mulla on ihan kylmä.

Menisikö salille vielä tänään? Yritän käydä ainakin joka kolmas päivä, noin 3 salikertaa/viikko. Ei se ihan niin mee tietenkään. Jos on kipeenä, ei voi käydä. Ja flunssiahan liikkuu. Mutta hyvää syksyä nyt kaikille. So much for that summer of '26.

Metsää

Heei, viikko on mennyt taas nopeasti. Ollut paljon tekemistä. Tekemistä voi olla vaikka ei kävisi koulussa tai töissä, ja vaikka ei jotenkin olisi ystäviäkään. Se kuulostaa oudolta, mutta tekemistä vaan on.

Usein ne ovat kuitenkin sitten niitä mielenterveyskuntoutujien juttuja. Ei se minua haittaa (enää). Kaiku-kortilla yleensä käymistä luonto- ja museokohteissa. Ei tarvii olla ihan yksin. Voi hetkeksi unohtaa. Taitaa oikeasti olla parempi, jos on tekemistä, eikä tarvii miettii pakkoajatuksia ja omaa sisäsitä maailmaa.

Nyt on ollut kahtena päivänä tällä viikolla sellaisia metsä-retkiä. Viimeisiä hetkiä ennen kesän loppua. Olen käynyt tänä kesänä vähemmän uimassa kuin viime vuonna. ostin ihan hitsin ihanat bikinit vielä näin loppu-kesästä. Tänään uimaan!

Vesi varmasti on kyllä kylmää. Sitten on ensi viikolla jotain ohjelmaa myös, mutta ei perjantaina. Ei kyllä jaksais taas tällä hetkellä ollenkaan. Mutta yritetään. Jos voisi vaikka voittaa edes yhden asian. Edes yhden, vaikka tuntuu välillä että ei jaksa elää.

Paino ei tipu, mutta olin vähän flunssassa viime viikolla enkä voinut käydä salilla. Kävin keskiviikkona ja tänään mentävä! Mutta sitten on liikaa tekemistä, jos lisäksi käyn saunassa. Ei ehdi ajatella ja murehtia niitä vatun ajatuksia.

Ulkona täältä

 

Hello. Olin parilla keikalla. Perjantaina oli 3 bändiä Lepakkomiehessä Kalliossa siinä Piritorin vieressä. Unén (Suomi), RunJuliet (Suomi) ja Dissemination (Itävalta).  Lauantaina kävin Allas Pool livessä katsomassa Battle Beastin keikan.

En aiemmin ollut oikeastaan kuunnellut heitä, mutta laulajaksi oli tullut entinen Phantom Eliten laulaja, ja olin kuunnellut Phantom Eliteä. Kuuntelin vähän ennalta sitten biisejä (edellisellä laulajalla) ja kävin katsomassa miltä kuulostaa.

Alempana pari keikkakuvaa kaikista bändeistä. Ekaks kuvia junasta metkalla Helsinkiin ekana päivänä ja sitten kuvia Allas Poolin edestä, kun olin odottamassa ovien aukeamista.

On kiva välillä käydä ulkona täältä. Ja sai tehdä oikeen vahvat meikit.

Perjantai:

 

lauantai:

RunJuliet:

Unén:

Dissemination:

Battle Beast:

ikkunasta

 

Hei, huomenna ja ylihuomenna käyn taas katsomassa parin bändin keikat illalla.

Sitten ei taas ole enää mitään.

Koska sielu jatkaa eteenpäin ja syntyy uudelleen, kukaan ei pääse vaan pois. On tämä elämä. Pitää aina tehdä jotain, odottaa jotain. Mutta kun odottaa niin, kaikki aina vaan jotenkin virtaa ohi.

Sitten kun odotetut asiat on ohi, en tiedä onko taas enää mitään. Muistan aikoja jolloin olin vielä epätoivoisempi, suorastaan toivoton. Jotain oli pielessä vasta myöhemmin niin pahasti että en välittänyt enää.Pystyn kulkemaan, mutta en välillä jaksa edes kulkea. Aina en jaksa lähteä edes minnekään.

Kuitenkin lähden jonnekin monta kertaa viikossa. Kun pystyn. On jalat mitkä toimii. Pizzeriaan vaikka tai etsii tölkkejä Helsingin yöstä, Sellon tai Iso Omenan kauppakeskuksiin.

Välillä tulee vastaan paikkoja joissa olen ollut, vaikka entisiä asuinseutujani, paikkoja joihin en ollut palannut vuosiin, paikkoja jotka liittyi, vaikka käyn usein kävelemässä niillä suunnilla, vaikka Helsingin keskustassa olevat paikat.

Paikkoja jotka ovat muuttuneet. Vessa joka on purettu, ja tehty uusi vessa jonnekin muualla kauppakeskuksessa tai Rautatieasemalla. Ravintola tai kahvila joka on sulkeutunut ja tilalle tullut joku uusi yritys, muuttuneet Rautatieaseman väliovet.  Uusi hampurilaisravintola ja vegaanipaikat jotka on menneet konkurssiin.

Mutta miten voisin palata, olla paikoissa joissa olin, olla takaisin ajassa, niin kuin time machine, aikakone, vaan mielen sisässä, jossa kaiken voisi elää uudelleen ja olla takaisin alussa ennen huomisen kuolemaa, ennen kuin siitä mitä kuului olla ei ollut jäljellä mitään.

Odottamaan ei-mitään

Heei, kirjoittelen vielä kesä-kuulumisia. Tällä viikolla on pari keikkaa, joilla käyn. Jää sitten väliin Tapiola -festivaali joka ois Leppävaarassa, tossa ihan vieressä. Keikat joilla käyn on Helsingissä.

Oon ehkä liian milleniaali, kun en edes tunne suurinta osaa noista bändeistä jotka on kaikilla festareilla tänä vuonna. Nylon Beat siellä tosin on, -sitä en kehdannut enää ylä-asteella kuunnella!

Jäljellä kesää on kolme viikkoa. Sitten on pudotus. Alkaa oikeasti tulla kylmää, pimeää ja kurjaa. Kaiken yli ei voi nukkua, tai ei ole muuttunut, parantunut yhtään.

En tiedä oikeasti mitä tekisin, tai odottaisin. On tyhmää oikeastaan odottaa enää mitään elämässä, kun umpikujaan päädyttiin jo aikaisemmin enkä huomannut, missä vaiheessa kaikki romahti.

Ei mulla oikeasti mene paremmin, vaikka muka menee. En kehtaa sanoa, että asiat oli silloin paremmin, kun en näkynyt yhtään ulospäin. Nyt olen varjo.

Jos yrittäisin vaan kestää ahdistuksen hetket, pakko-ajatuspelon ja hirviöt ja muun? Sen keitä kaikki muka on vaikka en kerro.

Ei kannata koskaan kertoa sellaista mitä ei ole koskaan kertonut. Se on omaa maailmaa. Ei kukaan kyllä usko muutenkaan tätä koskaan, ja olen silti se joka ei tiedä.

En laihdu. Ei, olin laihtunut ehkä kilon ja tänään se kilo oli takaisin. No paino tietenkin heittelee. Ei se pysy stabiilina. Katsotaan taas huomenna ja ylihuomenna. Jos nyt saisin edes 8 kg pois?

Siis oikeasti, ei 15 kg mun pitää pudottaa tai 20 kg. 20-vuotias minä ei kestäisi tätä peilikuvaa. Se joka pelleili sillä syömisellä, ja leikki oikeaa syömishäiriöistä. Oli silti tosi laiha ja menkat jäi pois yli vuodeksi.

Mutta ehkä mun ei tarvitse olla takaisin 50 kg? Entäs, vaikka 63 kg? Joka tapauksessa pitää laihtua. Ihan muutamalla kilolla olisi takaisin normaalipainossa. Mutta en ole muutaman kilon laihduttaja. Ei ei, kyllä yli kymmenen kiloa pitää tiputtaa.

Kesä-kuntoon 2027? En kyllä nyt vaan laihdu. Sehän oli vuosi sitten kesä-kuntoon 2026 ja oon vaan lihonu 3 kg siitä vuoden takaisesta. Voi olla että osa lihasta on, mutta välillä katoin kauhuissani hissin peilistä itseäni, että kuka tuo pullukka on, oonko oikeasti noin läski.

Joka tapauksessa katselen mitä laitan päälle keikoille. Gootiltakin saan näyttää, mutta en liikaa.

En koskaan käytä pelkkää mustaa. Jotain väriä pitää aina olla. Valkoista käytän myös välillä, enkä sitäkään pelkästään. Yleensä asteikossa tummasta vaaleaan sävyä turkoosi-sininen-indigo-violetti-purppura. Siis vaikka vaaleanliila tai tumma sininen tai kirkas turkoosi tai sininen, vaalea turkoosi tai vaalea indigonsininen.

Damn, on elokuu

Heii, vielä on kesää jäljellä, mutta ei paljon. Ryhmät jatkuu tällä viikolla, ja joka päiväksi on jotain. Ihme jos ehtii salil käydä.

Aurinkoa hiuksiin ja iholle. En pelkää syöpää tai mitään, niin en käytä edes mitään aurinkosuojaa, vaikka niistä just aina puhutaan että on niin tärkee. En vaan pelkää että kuolen. Ihan sama milloin.

En ole värjännyt tukkaa 26 kuukauteen edes. Muutenkin on melkeen jo oma väri, mutta latvat punoittaa vähän hennasta. Hiukset on Jouluna ehkä jo vyötäröllä..? Mutta sitten pitää leikkaa taas huonot latvat pois.

Uimassa järvissä oon käynyt, meressä tänä vuonna en. Vedet on aika kylmiä, kun on niin kylmiä öitä. Rahat ei riitä mihinkään. Ei tule enää istuttua yksin kahviloissa.

En hakenut syksyksi mihinkään kouluun, kun meinaan että ensin omillaan asuminen ja sellaiset kuntoon. On tärkeää että pystyy käyttäytymään normaalisti, että kaikki ei koulussa mieti, et mitä toi tuijottaa ihmisiä ja katselee peiliin ja on poissaoleva.

Katsoin kirjauksia OmaKannasta, että mitä on lääkärit ja mielenterveyshoitajat kirjoittaneet. Siellä oli joskus kirjoitettu mun hiuksistakin, ja eriskummallisesta käytöksestä. Ei sitä vaan itse huomaa että käytös näyttää ulkopuolelta oudolta, tai jos hiukset on hassun väriset niin kuin jossain vaiheessa olivat. Ne olivat silloin punaiset, oli kirjoitettu "hiukset ovat violetin punaiset".

Kävin kuntosaliryhmässä, mutta 45 minuutin treeni plus lämmittely ja venyttely on tosi lyhyt. Yleensä omalla ajalla olen yli tunnin siellä salilla. En tiedä vaikuttaako mitään, mutta ei ainakaan painoon. Tainnut tulla vaan taas kilo lisää.

En oikeesti ymmärrä miksi lihon. En syö paljon herkkuja enkä sokerisia juomia... Yksi kilo tullut taas nyt viime kuussa. Vaikka siis olen käynyt siellä salilla.

Kummallista että välillä käyn jossain eikä tulekaan edes pakkoajatusta. Menen vaan pizzeriaan ja syön pizzan ja lähden, tai käyn jossain ryhmässä vaan tai vaikka kampaajalla eikä ollenkaan tulekaan jotain kiusallista, tyhmää, tai pahaa ajatusta. Olenko vähän oppinut kontrolloimaan niitä ajatuksia?

Se on tällaista joka päivä

Pari keikkaa tulossa taas ensi kuussa, Helsingissä. Elokuussa on jo viides keikka tänä vuonna. Hyvä että pystyn käymään keikoilla pakkoajatuksista huolimatta. Niitä kyllä saattaa silti tulla.

Lähden kohta käymään Stadin keskustassa, hakemassa Tiketin lipun ja Triplaan ostoksille, koska on jopa oikeasti melkeen 50 € rahaa. Ja lippu on jo maksettu! Ulkona ei kannata käydä syömässä liian usein. En varmaan käy edes kahvilassa. Ei kahviloissa ole järkeä istua yksin.

Kun kaikki kaatuu niin ajatukset kysyy että miksi et välitä mitään, mutta se johtuu siitä että tilanne jatkuu samana. Se on tällaista joka päivä. Niin kuin olisi kaksi maailmaa ja toinen olisi painajaisuni ja toinen normielämä, joka on pelkkä lavastus. Palapeli joka on tehty ja joka yhtäkkiä sortuu, ja palat hajoaa irralleen.

Muistan kyllä miten ajatusten kanssa meni koko päivä. Aamulla herätessä meni hetki, ja sitten oli että ai niin, kaikki onkin pilalla ja sitten ajatukset alkoi. Yritin tehdä muuta samalla ja hoitaa pään sisällä niitä pakkoajatuksia. Leffaa jos katsoi niin yli puolet meni ohi.

Nykyään pystyn keskittymään tästä huolimatta tv-ohjelmiin jotenkin, tai leffoihinkn, mutta kyllä osa menee edelleen ohi, jos en kelaa taaksepäin.

Kaikkialla missä pakko-oireisesta häiriöstä lukee, sanotaan pakkoajatuksista että ajatukset on vaan ajatuksia, mutta ei ole. Mun pelkät ajatukset pilaavat ja ovat pilanneet ihan kaiken. Ja pilaavat joka päivä. Tai mun mahan koko pilaa kaiken ja se mitä painan pilaa kaiken. Siitä huolimatta että käyn salilla.

Psykalla sanotaan että ajatus ei ole totta. No ei ole mutta ei sitä mun pään sisällä uskota. Ei riitä todeta että tuli taas ajatus joka ei pidä paikkaansa. Välillä asiat joutuu sanomaan ääneen monta kertaa. Olen erikoistapaus joka ei voi antaa ajatusten vaan tulla.

No mikä pitää elämässä kiinni? No ei mikään. Miksi on niin helkatin vaikea päästää irti? Kait se on parempi jatkaa tilannetta että ei kestä, mieluummin kuin valita helppo tie, eli että valitsisi että ei välitä mitään, tai valitsisi olla paha ihminen.

Oikeassa elämässä en ikinä halua valita olla paha ihminen. Tärkeintä on olla kiltisti, eikä saa edes ajatella kenestäkään mitään pahaa. En ole myymälävaras enkä lihansyöjä. En edes pystyisi. En ole psykopaatti tai narsisti tai valitse olla.  Eihän persoonallisuushäiriökään kyllä tee ihmisestä pahaa. Miksi kenenkään omassa itsessä eli persoonassa olisi joku vika tai häiriö?

Syksy tulossa? Joulu? Halloween? Kylmiä heinäkuun päiviä...

 

Heissun. Kävin eilen Stadissa ostamassa keikkalipun taas yhdelle keikalle, ostamassa kännykkään kuulokkeet ja samalla pizzeria Fredissä syömässä. Meni kyllä tähän kaikkeen yli 60€. Pizza alennuksella 8 €, keikkalippu 45 € kuulokkeet 8€

Tänään kävin Oittaalla (Bodom-järvi) uimassa. Vesi oli aika viileää näin heinäkuuksi mutta tässähän on ollut pari tosi kylmää päivää. Helteitä odottelen takaisin, mutta tosiasia on, että kesää on menty jo niin pitkälle että kohta alkaa ilmestyä lehtiin keltaista.

En siis ole niinkuin ollenkaan valmistautunut syksyyn. Se kohta on. Halloweeniin on sata päivää vielä. Se on aika paljon. Ja Joulua en ajattele nyt ollenkaan vielä. Glögiä, suklaata, pipareita, kynttilöitä, jouluvaloja.

Eiei, ei vielä. Se koiramessutkin pitää joka vuosi joulukuussa käydä käymässä. Tänä vuonna siellä on kaikki rodut kaikkina kolmena päivänä. Mutta varmaankin meen vaan yhtenä päivänä.

Kävin pyörällä K-kaupassa ja takaisin. Olin meinannut käydä välillä pyöräilemässä vaikka oli ollut tauko. Pystyn kyllä pyöräilemään vielä. Autoa en varmaan edes uskaltaisi ajaa. On vikaa koordinaatiossa. Siis minähän ihan varmasti ajaisin jonkun yli.

Tosiaan ollut aika kylmä heinäkuu. Helteitä oli hetken ja sitten tipahti alle 20 asteen, jopa 15 asteeseen. Uudellamaalla, ihan mahdotonta. Tuleeko miten kylmä kuun vika viikko? Jos tulee vielä helle, niin se sitten hetken päästä on ihan kylmä, ja sitten vaan on se syksy eikä mikään auta.

Olen aina pitänyt eniten kesästä, vaikka olen syntynyt tammikuussa.

En ole oikein oma itseni. Mitähän nyt taas on tapahtunut? Mitä on käyny? Ei ainakaan mitään hyvää, ei mitään mikä tekisi tästä elämästä yhtään merkityksellisen.

Kesäpäiviä plus yökulkemisia

Hello, ollut aurinkoisia päiviä. Käynyt uimassa, istunut pihalla, kuunnellut musiikkia. Käyttänyt liikaa rahaa ihan turhaan. aamupaino heittelee 76-79 kg välillä. Aikaisemmin heitteli 73-76 välillä. En ole siis saanut joulukiloja pois. Siis oikeasti joskus paino oli 49-55 kg  niin olen kyllä lihonut. Silloin olin tosin reippaasti alipainoinen. Olen 172 cm. Hyvä paino olisi ehkä n. 62 kg? Että noin 15 kg pudotettavaa?

Katoin itseäni hissin peilistä ja että ei helkkari olen kyllä nyt läski. Vaikka painoindeksissä on vaan 2-5 kg ylipainoa niin silti. Vielä marraskuussa kävin välillä aamuisin normaalipainossa mutta tuli joulukilot jotka eivät lähde. Meen tänään kuntosalille kyllä.

Kulkemassa olen käynyt Helsingissä, mutta se ei ole enää sama juttu, enkä käy niin usein. Täältä saa lähteä kyllä vaikka yöllä, mutta aamulla ja illalla pitää olla lääkkeillä. Lähden välillä öisin ja tulen jotain 1 yöllä takaisin.

Tyhmää lähtee öisin Helsinkiin kerää pulloja ja kulkee pitkä matka. Siinä ei minulla iso tuntipalkka ole. Vois olla enemmän, jos puistossa istuvilta ihmisiltä kävisi kysymässä pulloja, mutta en uskalla. 10 € oli perjantai-illan reissun saldo.

Olen nukkunut ja nukkunut vaan koko lauantain ja yönkin. Miten edes voi nukkua näin paljon? Nyt hereillä pysyn kyllä. Ulkona ei ole hellettä mutta hirveän kuuma sisällä silti.

Voitin K-ruoka -sovelluksen pelistä hiilihapotetun vitamiiniveden. Niitä jos pelaa, niin välillä voittaa jotain pientä. Mutta tosin kaikki mitä voittaa ei ole vegaanista... Kun en kuitenkaan siis osta mitään kanasalaattia edes toiselle.

Tänään en lähde minnekään enää paitsi alakertaan salille. Sen vitamiiniveden voin ottaa salijuotavaksi. Mitähän teen salilla väärin kun portaita noustessa kolme kerrosta alkaa sattua jalkoihin? Sääriin ja pohkeisiin.

Pakkoajatuksia on ollut niin kuin aina. Sitä ei kaikki usko, että ajatukset eivät välttämättä ole totta, ja siksi niitä joutuu vaan mielessään selittämään tai ääneenkin, jos on huoneessa yksin.

 Ajatuksen kääntäminen tai ajatuksen estäminen, -jos ei onnistu niin silloin pitää kumota ajatus selittämällä. Sitten tulee helposti uusi pakkoajatus, ja on vaan lisää selitettävää. Ajatuksista on ollut liian kauan eniten kyse.

Pari keikkaa Helsingissä ja muuten pysymistä Espoossa

Hei, en olekaan hetkeen kirjoittanut. Olin eilen Aurin keikalla Helsingin CoolHeadissa Viikissä. Ja toissa viikolla sunnuntain ja maanantain väkisenä yönä Amberian Dawnin (ja lämppärinä Dark Sarah) keikalla On the Rocksissa.

Keikoilla on ihan kiva käydä, mutta kaverittomana niihin menee valitettavasti yksin.

Sitten tietty pelkäsin kummallakin keikalla, että tulee pakkoajatuksia. Ne voi pilata tunnelman ihan kokonaan. Pakkoajatuksia on noloja, tyhmiä, ja kamalia ja nolot ei ole muka noloja vaan kamalia, mutta on oikeasti itselle vaan noloja.

No ajatuksista huolimatta keikat meni ihan hyvin. Ei alkoholia, tietenkään. Pommaccia ja alkoholitonta long drinkiä. Kun mun mielestä känniset ihmiset on ihan kauheita. Niin, en halua itse olla kännissä koskaan. En tiedä tarkkaan miksi mutta on kamalaa jos joku känniääliö tulee kaulailemaan ja sönköttämään jotain.

Kummallakin keikalla oli hyviä laulajia. Aurin laulaja Johanna Kurkela on keijukainen. Ja Amberian Dawnin uusi laulaja Nicole Willerton oli kyllä perhonen. ja todella hyvä ääni! Ja myös persoonallinen!

Vuosia ihaillut tällaisia kaunisäänisiä naislaulajia metallissa, rockissa ja kelttimusassa. Olisinpa itsekin. Mutta en voi laulaa missään bändissä, kun en oikeasti kait pysy tarpeeksi hyvin nuotissa. Laulaminen on kivaa silti, en kaipaa julkisuutta ja toisten ihailua. Enhän ihaile itsekään itseäni. Miksi muidenkaan pitäisi?

En ole kyllä koskaan nähnyt Tuomas Holopaista yhtä läheltä, vaikka olen Nightwishinkin keikoilla käynyt joskus (viimeksi tosin 2018). Nyt olin melkein eturivissä. Aurin keikalla jäi soittamatta se Museum of Childhood... Mutta Shiedmaiden ja The Space Between onneksi soitettiin, ja oli ihan parasta.

Olen ollut niin flunssassa koko kaksi viikkoa että ei ole voinut käydä salilla, mutta tänään on mentävä. Ehkä se flunssa on suurimmaksi osaksi mennyt nyt. En halua lihoa. Siksi pitää käydä salilla. En tosin ole nyt kyllä laihtunutkaan sitten Joulun.

Seuraavaan Jouluun on vielä aikaa. Ja Koiramessuihin on vielä vähän yli 5 kuukautta. Messukeskuksen koiranäyttely ja koira-ohjelmaa. Kun se koira on vieläkin haaveissa... vaikka en nyt tiedä kuinka kauan menee ennen kuin on edes mahdollista ottaa koira.

Asun vielä siellä Eedissä, mutta ehkä puolen vuoden päästä enää en. Vaikka en näe mitään järkeä oikeasti tässä elämässä. Passiivinen itsetuhoisuus on mukana mutta muuten en ole self injury

 Passiivinen itsetuhoisuus on siis sitä että toivoo vaikka että mua puree kyykäärme ja kuolen tai toivoo että tulee sydänkohtaus tai verisuoni katkee päästä tai että tulee vaikka aivosyöpä.

Kuolema voi olla kaukana, mutta aina sanotaan että elä tää päivä kuin se ois sun viimeinen. Mitä tapahtuisi jos joka päivä olisin kuin nyt olisi kaikkien universumien viimeinen päivä.

Näen vaan unia. Vaikka tämä ei ole se kaunis uni, niin silti tämä joku uni on. Koska elämä on vain loputon uni. En ole koskaan se joka on unen lopussa kauneinta tai luulee että on.

Onko parempi luulla olevansa kaunis ja jaksaa elää, kuin tietää että no ei en nyt ole kaunis sisältä enkä ulkoa. Kauniita ihmisiä on hirveän paljon. Paitsi että ne ei ole miehiä, miehet on tylsiä ja rumia. En edes ole lesbo tai muutenkaan seksuaalinen, mutta silti miehet on tylsiä.

En oikeasti ole vuosiin ollut keneenkään edes ihastunut. Eikä varmasti jatkossakaan. Mikähän ihmisissä on oikein vikana, että haluan jättää ihmiset elämäni ulkopuolelle. Olen silloin lopulta tosi yksin.

Mutta niin on parempi. This better.

Kavereita oli viimeksi parikymppisenä pari, ja nekin jotenkin jäi taakse. En oikein osaa tutustua ihmisiin, enkä oikein osaa lukea muita. Olen niinkuin vähän kömpelö, mitä tulee ihmissuhteisiin.

Mutta ei kaverit ole elämän suola eikä mikään merkityksetön, mihin käyttää koko elämänsä. En saa merkitystä takaisin jos ole menettänyt sen, mutta ikiaikainen kauneus ei ikinä ole merkityksetöntä. Elämä on kaunista ja olennot kauniita.

Olenko oikeasti samaa maailmaa kuin muutkin? Miksi minusta ei tunnu siltä?

Olen edelleen liikaa omissa maailmoissani. Omien ajatusten kanssa, liikaa. Ei siinä pahinta ole yksinäisyyden tunne tai ahdistus tai pelko.

Se on vaan se että luulee kaiken olleen jo pilalla, monilla, vaikka ei ole. Mutta minä olen erikoistapaus ja mulla on kaikki oikeasti pilalla jo ollut.

Positiivisuus on todellakin tärkeää, mutta olen menettänyt minun positiivisuuteni ja asenteeni, vaikka silloin kauan sitten voitetut edelliset asenteeni käyvät kyllä edelleen kaikille muille.

Kaikkina muina jaksaisin elää kyllä.