Se on tällaista joka päivä

Pari keikkaa tulossa taas ensi kuussa, Helsingissä. Elokuussa on jo viides keikka tänä vuonna. Hyvä että pystyn käymään keikoilla pakkoajatuksista huolimatta. Niitä kyllä saattaa silti tulla.

Lähden kohta käymään Stadin keskustassa, hakemassa Tiketin lipun ja Triplaan ostoksille, koska on jopa oikeasti melkeen 50 € rahaa. Ja lippu on jo maksettu! Ulkona ei kannata käydä syömässä liian usein. En varmaan käy edes kahvilassa. Ei kahviloissa ole järkeä istua yksin.

Kun kaikki kaatuu niin ajatukset kysyy että miksi et välitä mitään, mutta se johtuu siitä että tilanne jatkuu samana. Se on tällaista joka päivä. Niin kuin olisi kaksi maailmaa ja toinen olisi painajaisuni ja toinen normielämä, joka on pelkkä lavastus. Palapeli joka on tehty ja joka yhtäkkiä sortuu, ja palat hajoaa irralleen.

Muistan kyllä miten ajatusten kanssa meni koko päivä. Aamulla herätessä meni hetki, ja sitten oli että ai niin, kaikki onkin pilalla ja sitten ajatukset alkoi. Yritin tehdä muuta samalla ja hoitaa pään sisällä niitä pakkoajatuksia. Leffaa jos katsoi niin yli puolet meni ohi.

Nykyään pystyn keskittymään tästä huolimatta tv-ohjelmiin jotenkin, tai leffoihinkn, mutta kyllä osa menee edelleen ohi, jos en kelaa taaksepäin.

Kaikkialla missä pakko-oireisesta häiriöstä lukee, sanotaan pakkoajatuksista että ajatukset on vaan ajatuksia, mutta ei ole. Mun pelkät ajatukset pilaavat ja ovat pilanneet ihan kaiken. Ja pilaavat joka päivä. Tai mun mahan koko pilaa kaiken ja se mitä painan pilaa kaiken. Siitä huolimatta että käyn salilla.

Psykalla sanotaan että ajatus ei ole totta. No ei ole mutta ei sitä mun pään sisällä uskota. Ei riitä todeta että tuli taas ajatus joka ei pidä paikkaansa. Välillä asiat joutuu sanomaan ääneen monta kertaa. Olen erikoistapaus joka ei voi antaa ajatusten vaan tulla.

No mikä pitää elämässä kiinni? No ei mikään. Miksi on niin helkatin vaikea päästää irti? Kait se on parempi jatkaa tilannetta että ei kestä, mieluummin kuin valita helppo tie, eli että valitsisi että ei välitä mitään, tai valitsisi olla paha ihminen.

Oikeassa elämässä en ikinä halua valita olla paha ihminen. Tärkeintä on olla kiltisti, eikä saa edes ajatella kenestäkään mitään pahaa. En ole myymälävaras enkä lihansyöjä. En edes pystyisi. En ole psykopaatti tai narsisti tai valitse olla.  Eihän persoonallisuushäiriökään kyllä tee ihmisestä pahaa. Miksi kenenkään omassa itsessä eli persoonassa olisi joku vika tai häiriö?

Syksy tulossa? Joulu? Halloween? Kylmiä heinäkuun päiviä...

 

Heissun. Kävin eilen Stadissa ostamassa keikkalipun taas yhdelle keikalle, ostamassa kännykkään kuulokkeet ja samalla pizzeria Fredissä syömässä. Meni kyllä tähän kaikkeen yli 60€. Pizza alennuksella 8 €, keikkalippu 45 € kuulokkeet 8€

Tänään kävin Oittaalla (Bodom-järvi) uimassa. Vesi oli aika viileää näin heinäkuuksi mutta tässähän on ollut pari tosi kylmää päivää. Helteitä odottelen takaisin, mutta tosiasia on, että kesää on menty jo niin pitkälle että kohta alkaa ilmestyä lehtiin keltaista.

En siis ole niinkuin ollenkaan valmistautunut syksyyn. Se kohta on. Halloweeniin on sata päivää vielä. Se on aika paljon. Ja Joulua en ajattele nyt ollenkaan vielä. Glögiä, suklaata, pipareita, kynttilöitä, jouluvaloja.

Eiei, ei vielä. Se koiramessutkin pitää joka vuosi joulukuussa käydä käymässä. Tänä vuonna siellä on kaikki rodut kaikkina kolmena päivänä. Mutta varmaankin meen vaan yhtenä päivänä.

Kävin pyörällä K-kaupassa ja takaisin. Olin meinannut käydä välillä pyöräilemässä vaikka oli ollut tauko. Pystyn kyllä pyöräilemään vielä. Autoa en varmaan edes uskaltaisi ajaa. On vikaa koordinaatiossa. Siis minähän ihan varmasti ajaisin jonkun yli.

Tosiaan ollut aika kylmä heinäkuu. Helteitä oli hetken ja sitten tipahti alle 20 asteen, jopa 15 asteeseen. Uudellamaalla, ihan mahdotonta. Tuleeko miten kylmä kuun vika viikko? Jos tulee vielä helle, niin se sitten hetken päästä on ihan kylmä, ja sitten vaan on se syksy eikä mikään auta.

Olen aina pitänyt eniten kesästä, vaikka olen syntynyt tammikuussa.

En ole oikein oma itseni. Mitähän nyt taas on tapahtunut? Mitä on käyny? Ei ainakaan mitään hyvää, ei mitään mikä tekisi tästä elämästä yhtään merkityksellisen.

Kesäpäiviä plus yökulkemisia

Hello, ollut aurinkoisia päiviä. Käynyt uimassa, istunut pihalla, kuunnellut musiikkia. Käyttänyt liikaa rahaa ihan turhaan. aamupaino heittelee 76-79 kg välillä. Aikaisemmin heitteli 73-76 välillä. En ole siis saanut joulukiloja pois. Siis oikeasti joskus paino oli 49-55 kg  niin olen kyllä lihonut. Silloin olin tosin reippaasti alipainoinen. Olen 172 cm. Hyvä paino olisi ehkä n. 62 kg? Että noin 15 kg pudotettavaa?

Katoin itseäni hissin peilistä ja että ei helkkari olen kyllä nyt läski. Vaikka painoindeksissä on vaan 2-5 kg ylipainoa niin silti. Vielä marraskuussa kävin välillä aamuisin normaalipainossa mutta tuli joulukilot jotka eivät lähde. Meen tänään kuntosalille kyllä.

Kulkemassa olen käynyt Helsingissä, mutta se ei ole enää sama juttu, enkä käy niin usein. Täältä saa lähteä kyllä vaikka yöllä, mutta aamulla ja illalla pitää olla lääkkeillä. Lähden välillä öisin ja tulen jotain 1 yöllä takaisin.

Tyhmää lähtee öisin Helsinkiin kerää pulloja ja kulkee pitkä matka. Siinä ei minulla iso tuntipalkka ole. Vois olla enemmän, jos puistossa istuvilta ihmisiltä kävisi kysymässä pulloja, mutta en uskalla. 10 € oli perjantai-illan reissun saldo.

Olen nukkunut ja nukkunut vaan koko lauantain ja yönkin. Miten edes voi nukkua näin paljon? Nyt hereillä pysyn kyllä. Ulkona ei ole hellettä mutta hirveän kuuma sisällä silti.

Voitin K-ruoka -sovelluksen pelistä hiilihapotetun vitamiiniveden. Niitä jos pelaa, niin välillä voittaa jotain pientä. Mutta tosin kaikki mitä voittaa ei ole vegaanista... Kun en kuitenkaan siis osta mitään kanasalaattia edes toiselle.

Tänään en lähde minnekään enää paitsi alakertaan salille. Sen vitamiiniveden voin ottaa salijuotavaksi. Mitähän teen salilla väärin kun portaita noustessa kolme kerrosta alkaa sattua jalkoihin? Sääriin ja pohkeisiin.

Pakkoajatuksia on ollut niin kuin aina. Sitä ei kaikki usko, että ajatukset eivät välttämättä ole totta, ja siksi niitä joutuu vaan mielessään selittämään tai ääneenkin, jos on huoneessa yksin.

 Ajatuksen kääntäminen tai ajatuksen estäminen, -jos ei onnistu niin silloin pitää kumota ajatus selittämällä. Sitten tulee helposti uusi pakkoajatus, ja on vaan lisää selitettävää. Ajatuksista on ollut liian kauan eniten kyse.

Pari keikkaa Helsingissä ja muuten pysymistä Espoossa

Hei, en olekaan hetkeen kirjoittanut. Olin eilen Aurin keikalla Helsingin CoolHeadissa Viikissä. Ja toissa viikolla sunnuntain ja maanantain väkisenä yönä Amberian Dawnin (ja lämppärinä Dark Sarah) keikalla On the Rocksissa.

Keikoilla on ihan kiva käydä, mutta kaverittomana niihin menee valitettavasti yksin.

Sitten tietty pelkäsin kummallakin keikalla, että tulee pakkoajatuksia. Ne voi pilata tunnelman ihan kokonaan. Pakkoajatuksia on noloja, tyhmiä, ja kamalia ja nolot ei ole muka noloja vaan kamalia, mutta on oikeasti itselle vaan noloja.

No ajatuksista huolimatta keikat meni ihan hyvin. Ei alkoholia, tietenkään. Pommaccia ja alkoholitonta long drinkiä. Kun mun mielestä känniset ihmiset on ihan kauheita. Niin, en halua itse olla kännissä koskaan. En tiedä tarkkaan miksi mutta on kamalaa jos joku känniääliö tulee kaulailemaan ja sönköttämään jotain.

Kummallakin keikalla oli hyviä laulajia. Aurin laulaja Johanna Kurkela on keijukainen. Ja Amberian Dawnin uusi laulaja Nicole Willerton oli kyllä perhonen. ja todella hyvä ääni! Ja myös persoonallinen!

Vuosia ihaillut tällaisia kaunisäänisiä naislaulajia metallissa, rockissa ja kelttimusassa. Olisinpa itsekin. Mutta en voi laulaa missään bändissä, kun en oikeasti kait pysy tarpeeksi hyvin nuotissa. Laulaminen on kivaa silti, en kaipaa julkisuutta ja toisten ihailua. Enhän ihaile itsekään itseäni. Miksi muidenkaan pitäisi?

En ole kyllä koskaan nähnyt Tuomas Holopaista yhtä läheltä, vaikka olen Nightwishinkin keikoilla käynyt joskus (viimeksi tosin 2018). Nyt olin melkein eturivissä. Aurin keikalla jäi soittamatta se Museum of Childhood... Mutta Shiedmaiden ja The Space Between onneksi soitettiin, ja oli ihan parasta.

Olen ollut niin flunssassa koko kaksi viikkoa että ei ole voinut käydä salilla, mutta tänään on mentävä. Ehkä se flunssa on suurimmaksi osaksi mennyt nyt. En halua lihoa. Siksi pitää käydä salilla. En tosin ole nyt kyllä laihtunutkaan sitten Joulun.

Seuraavaan Jouluun on vielä aikaa. Ja Koiramessuihin on vielä vähän yli 5 kuukautta. Messukeskuksen koiranäyttely ja koira-ohjelmaa. Kun se koira on vieläkin haaveissa... vaikka en nyt tiedä kuinka kauan menee ennen kuin on edes mahdollista ottaa koira.

Asun vielä siellä Eedissä, mutta ehkä puolen vuoden päästä enää en. Vaikka en näe mitään järkeä oikeasti tässä elämässä. Passiivinen itsetuhoisuus on mukana mutta muuten en ole self injury

 Passiivinen itsetuhoisuus on siis sitä että toivoo vaikka että mua puree kyykäärme ja kuolen tai toivoo että tulee sydänkohtaus tai verisuoni katkee päästä tai että tulee vaikka aivosyöpä.

Kuolema voi olla kaukana, mutta aina sanotaan että elä tää päivä kuin se ois sun viimeinen. Mitä tapahtuisi jos joka päivä olisin kuin nyt olisi kaikkien universumien viimeinen päivä.

Näen vaan unia. Vaikka tämä ei ole se kaunis uni, niin silti tämä joku uni on. Koska elämä on vain loputon uni. En ole koskaan se joka on unen lopussa kauneinta tai luulee että on.

Onko parempi luulla olevansa kaunis ja jaksaa elää, kuin tietää että no ei en nyt ole kaunis sisältä enkä ulkoa. Kauniita ihmisiä on hirveän paljon. Paitsi että ne ei ole miehiä, miehet on tylsiä ja rumia. En edes ole lesbo tai muutenkaan seksuaalinen, mutta silti miehet on tylsiä.

En oikeasti ole vuosiin ollut keneenkään edes ihastunut. Eikä varmasti jatkossakaan. Mikähän ihmisissä on oikein vikana, että haluan jättää ihmiset elämäni ulkopuolelle. Olen silloin lopulta tosi yksin.

Mutta niin on parempi. This better.

Kavereita oli viimeksi parikymppisenä pari, ja nekin jotenkin jäi taakse. En oikein osaa tutustua ihmisiin, enkä oikein osaa lukea muita. Olen niinkuin vähän kömpelö, mitä tulee ihmissuhteisiin.

Mutta ei kaverit ole elämän suola eikä mikään merkityksetön, mihin käyttää koko elämänsä. En saa merkitystä takaisin jos ole menettänyt sen, mutta ikiaikainen kauneus ei ikinä ole merkityksetöntä. Elämä on kaunista ja olennot kauniita.

Olenko oikeasti samaa maailmaa kuin muutkin? Miksi minusta ei tunnu siltä?

Olen edelleen liikaa omissa maailmoissani. Omien ajatusten kanssa, liikaa. Ei siinä pahinta ole yksinäisyyden tunne tai ahdistus tai pelko.

Se on vaan se että luulee kaiken olleen jo pilalla, monilla, vaikka ei ole. Mutta minä olen erikoistapaus ja mulla on kaikki oikeasti pilalla jo ollut.

Positiivisuus on todellakin tärkeää, mutta olen menettänyt minun positiivisuuteni ja asenteeni, vaikka silloin kauan sitten voitetut edelliset asenteeni käyvät kyllä edelleen kaikille muille.

Kaikkina muina jaksaisin elää kyllä.