Uimassa olen kuitenkin nyt käynyt ja salilla ja pitäisi pyöräillä mutta en jaksa. Välillä en meinaa jaksaa lähteä salille. Yritän aina sanoa itselleni, että se on pieni tuska, ja pitää vaan lähtee. Mutta ei ole helppo keskittyä edes telkkarin katsomiseen. En pysty yleensä pysymään paikallani, ja vilkuilen kelloa kännykästä.
Eilen oli vähän sadepäivä, vaikka monta edellistä päivää oli aurinkoiset. Psykan ryhmä oli siirtynyt sitten keilahalliin. Olisi ollut retki ulkona. Nyt on kaikki ryhmät ja muut tauolla. Keilaamassa oli kyllä ihan kivaa, mutta miten jään aina jumboksi? Pari täyskaatoakin tuli silti. No enhän tätä ole koskaan paljon yrittänyt.
Jouluun on puoli vuotta nyt, mutta kestää kauan vielä ennen kuin jaksan alkaa oikeasti miettiä joulua. Nyt on kesää vielä pari kuukautta ja sitten se vatun syksy, joka on aina lohdutonta aikaa. Ensin on kauniit syksyn värit mutta sitten kaikki lehdet lähtee ja on kuraista ja synkkää.
Halloween tuo syksyyn piristystä ja pitäisi ehkä lähteä sinne Linnamäen valokarnevaaleille... ja samalla tulee ajatus että ei ehkä halua olla talvella enää täällä. En jaksa vaan kulkea jos en näe itselläni mitään arvoa, ja jos en enää ole koskaan kaunis.
Kaupungilla ei jaksa kulkea edes, kun ei ole varaa ostaa mitään, varsinkaan vaatteita, ja kun ei jaksa enää viettää siellä kokonaisia päiviä. Junat ei tyhmää kulje koko kuukauteen. Jotain ratatöitä. Ei jaksa niin usein matkustaa Helsinkiin bussilla 200. Se menee yli puoli tuntia, tai ehkä enemmän.On ihan pönttöä pilata kaikki tahallaan. Mutta en ole oikeasti pilannut tahallani kaikkea tässä ajassani. En ole tehnyt valintaa olla paha ja tappaa toisia. Koska en vain halua. Miksi pitäisi olla paha ihminen jos ei halua?
Mitä haaveita minulla oli oikeasti nuorena? Piti mennä kesätöihin kahvilaan ja opiskella yliopistossa. Piti hankkia ajokortti, että voi viedä koiraa treeniin... ja nyt eihän minulla ole sitä koiraakaan?
En ole oikeasti sellainen joka toivoo toisille pahaa. En koskaan toivo pahaa toisille. Toisista ei saa edes ajatella mitään ilkeää, ja kirosanoja ei saa käyttää mielellään ollenkaan. Olisi ihan kauhistus ajatella toisesta ilkeää tai likaista. Mutta vaikeimmat on kiusalliset ajatukset.
No ehkä eivät enää, mutta niitä ne pakko-oireisen häiriöni alussa olivat. Pelkää että ajattelee jotain noloa ja heti tulee nolo ajatus. Pelkää tiettyä ajatusta ja sitten tulee se ajatus heti, mitä pelkäsi.En voi ajatusten takia olla töissä tai edes koulussa. Kun tulee ajatus, en hetkeen voi keskittyä. Ei auta lääkkeet, eikä voi antaa ajatusten vaan tulla, koska olen erityistapaus, jota se ei auta. Käy vaan huonosti jos ei yritä selitellä niitä ajatuksia.
En tiedä mitä olisi käynyt jos silloin lukiossa olisin hankkinut sen pakko-oireisen häiriön diagnoosin ajoissa. Tappelin liian kauan yksin niiden ajatusten kanssa. Ja lopulta romahdin.
Ja sitten kun tää paljastu, asiat oli jo niin huonosti että nuortenosasto PN1'llä ja PN2'lla meni 17-vuotiaana 7 kuukautta. Sitten oli vuosia joina en ollut ollenkaan osastolla ja vuosia joina olin monta kertaa. Siitä on jo kauan ja olen syönyt neuroleptejä jo vuosia. Jotenkin tuntuun että tällaiset lääkkeet tekee yli kymmenessä vuodessa ihmisestä tyhmän.
Piti mennä töihin, hankkia ajokortti, hankkia koira...
No ajokorttia ei ole eikä kooikerhondjea, ja muutenkin unelmat kaatuivat. En ole töissä, ei ole ammattia.On silti yo-tutkinto, mutta paperit ei ole niin hyvät kuin olisivat olleet jos olisin tunneilla pystynyt keskittymään ja jaksanut tehdä läksyt.
On C'n paperit, mutta olisin pystynyt Eximioihin ihan hyvin jos olisin tehnyt läksyt ja keskittynyt tunneilla. Eihän näillä papereilla edes pääse opiskelemaan. Rehellisesti, en pärjäisi yliopistossa. Olen niin lahjakkaasti unohtanut esim. ruotsin, kemian, fysiikan ja varsinkin sen matematiikan.
Tää elämä meni nyt pieleen ihan kokonaan. Onneksi vielä ainakin kykenen lähtemään ja käymään paikoissa. Hei, tänään paistaakin aurinko. Meen ulos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti