Kuolleet unelmat

Hei. Kesä on lähtenyt käyntiin muka ihan hyvin, mutta ei koska mun omassa maailmassa on asiat pahemmin pielessä kuin koskaan. Kun se rikkoutuu niin eise enää korjaannu. En ole takaisin yhtä vahva. En voi olla takaisin se joka olin.

Uimassa olen kuitenkin nyt käynyt ja salilla ja pitäisi pyöräillä mutta en jaksa.  Välillä en meinaa jaksaa lähteä salille. Yritän aina sanoa itselleni, että se on pieni tuska, ja pitää vaan lähtee. Mutta ei ole helppo keskittyä edes telkkarin katsomiseen. En pysty yleensä pysymään paikallani, ja vilkuilen kelloa kännykästä.

Eilen oli vähän sadepäivä, vaikka monta edellistä päivää oli aurinkoiset. Psykan ryhmä oli siirtynyt sitten keilahalliin. Olisi ollut retki ulkona. Nyt on kaikki ryhmät ja muut tauolla. Keilaamassa oli kyllä ihan kivaa, mutta miten jään aina jumboksi? Pari täyskaatoakin tuli silti. No enhän tätä ole koskaan paljon yrittänyt.

Jouluun on puoli vuotta nyt, mutta kestää kauan vielä ennen kuin jaksan alkaa oikeasti miettiä joulua. Nyt on kesää vielä pari kuukautta ja sitten se vatun syksy, joka on aina lohdutonta aikaa. Ensin on kauniit syksyn värit mutta sitten kaikki lehdet lähtee ja on kuraista ja synkkää.

Halloween tuo syksyyn piristystä ja pitäisi ehkä lähteä sinne Linnamäen valokarnevaaleille... ja samalla tulee ajatus että ei ehkä halua olla talvella enää täällä. En jaksa vaan kulkea jos en näe itselläni mitään arvoa, ja jos en enää ole koskaan kaunis.

Kaupungilla ei jaksa kulkea edes, kun ei ole varaa ostaa mitään, varsinkaan vaatteita, ja kun ei jaksa enää viettää siellä kokonaisia päiviä. Junat ei tyhmää kulje koko kuukauteen. Jotain ratatöitä. Ei jaksa niin usein matkustaa Helsinkiin bussilla 200. Se menee yli puoli tuntia, tai ehkä enemmän.

On ihan pönttöä pilata kaikki tahallaan. Mutta en ole oikeasti pilannut tahallani kaikkea tässä ajassani. En ole tehnyt valintaa olla paha ja tappaa toisia. Koska en vain halua. Miksi pitäisi olla paha ihminen jos ei halua?

Mitä haaveita minulla oli oikeasti nuorena? Piti mennä kesätöihin kahvilaan ja opiskella yliopistossa. Piti hankkia ajokortti, että voi viedä koiraa treeniin... ja nyt eihän minulla ole sitä koiraakaan?

En ole oikeasti sellainen joka toivoo toisille pahaa. En koskaan toivo pahaa toisille. Toisista ei saa edes ajatella mitään ilkeää, ja kirosanoja ei saa käyttää mielellään ollenkaan. Olisi ihan kauhistus ajatella toisesta ilkeää tai likaista. Mutta vaikeimmat on kiusalliset ajatukset.

No ehkä eivät enää, mutta niitä ne pakko-oireisen häiriöni alussa olivat. Pelkää että ajattelee jotain noloa ja heti tulee nolo ajatus. Pelkää tiettyä ajatusta ja sitten tulee se ajatus heti, mitä pelkäsi.

En voi ajatusten takia olla töissä tai edes koulussa. Kun tulee ajatus, en hetkeen voi keskittyä. Ei auta lääkkeet, eikä voi antaa ajatusten vaan tulla, koska olen erityistapaus, jota se ei auta. Käy vaan huonosti jos ei yritä selitellä niitä ajatuksia.

En tiedä mitä olisi käynyt jos silloin lukiossa olisin hankkinut sen pakko-oireisen häiriön diagnoosin ajoissa. Tappelin liian kauan yksin niiden ajatusten kanssa. Ja lopulta romahdin.

Ja sitten kun tää paljastu, asiat oli jo niin huonosti että nuortenosasto PN1'llä ja PN2'lla meni 17-vuotiaana 7 kuukautta. Sitten oli vuosia joina en ollut ollenkaan osastolla ja vuosia joina olin monta kertaa. Siitä on jo kauan ja olen syönyt neuroleptejä jo vuosia. Jotenkin tuntuun että tällaiset lääkkeet tekee yli kymmenessä vuodessa ihmisestä tyhmän.

Piti mennä töihin, hankkia ajokortti, hankkia koira...

No ajokorttia ei ole eikä kooikerhondjea, ja muutenkin unelmat kaatuivat. En ole töissä, ei ole ammattia.

On silti yo-tutkinto, mutta paperit ei ole niin hyvät kuin olisivat olleet jos olisin tunneilla pystynyt keskittymään ja jaksanut tehdä läksyt.

On C'n paperit, mutta olisin pystynyt Eximioihin ihan hyvin jos olisin tehnyt läksyt ja keskittynyt tunneilla. Eihän näillä papereilla edes pääse opiskelemaan. Rehellisesti, en pärjäisi yliopistossa. Olen niin lahjakkaasti unohtanut esim. ruotsin, kemian, fysiikan ja varsinkin sen matematiikan.

Tää elämä meni nyt pieleen ihan kokonaan. Onneksi vielä ainakin kykenen lähtemään ja käymään paikoissa. Hei, tänään paistaakin aurinko. Meen ulos!

Ympäröivä maailma

 Hei, tänään oli yhdessä ryhmässä reissu Suomenlinnaan. Ei menty mihinkään museoihin, mutta käytiin luolissa ja kuljettiin siellä Suomenlinnassa korkeilla paikoilla, ja käytiin kahvilassa. Siellä kaikki oli niin kallista että join vaan teetä. Ulkona oli vähän kylmä ja pilvistä mutta ei satanut.

Pyörin ryhmän jälkeen hetken Helsingissä. Kävin syömässä yksin Friend's & Burgersissa Vegaani-aterian. Kaupungilla, niinkuin luonnossakin, viihtyy parhaiten jos on lämmin ja aurinko paistaa.

En pystynyt yöllä melkeen nukkumaan, mutta sitten jossain vaiheessa olin onneksi unessa. Pitäisiköhän kirjoittaa aamuisin unia ylös? En jotenkin muista niitä aamulla tavallaan hirveen selvästi.

On ollut joitain päiviä ihan hiton huono olo ja päänsärkyä. Mistähän johtuu? Onko vaan liian matala verenpaine? Vai johtuuko lääkkeistä? Kesällä pitäisi silti viihtyä ulkona. Jos ei jaksa lähtee mihinkään, niin istuu sitten pihalla auringossa.

En oikeastaan elä ollenkaan. Tai en pysty elämään, kun päänsisäiset jutut pilaa kaiken. On se parempi silti joskus käydä jossain, koska se on parempi jos pääsee ajatusten vankilasta edes hetkeksi välillä.

Joskus mietin että tämä elämä on vankila, ei pelkkää unta vaan että olen vankina tässä ajassa. Itseni sisällä. Ajatusten verkossa, jossa samat asiat ikänkuin pyörii paikallaan.

Ei auttaisi mennä osastolle, ei auttaisi yrittää opiskella tai olla töissä (en pysty), ei auttaisi yrittää antaa ajatusten vaan tulla. Ongelma on että ei saa pelätä että tulee ajatus tai ihan varmaa on että juuri se ajatus tulee jota en halunnut.

Mutta tässä on minulla jäljellä vain raunio siitä kuka olin, ja pelkkä tyhmä varjo siitä kenet kaikkien olisi pitänyt nähdä. Tyhmä on se varjo, koska se jatkaa elämää vaikka ei oikeasti kannata.

En halua valita helppoa tietä. En halua mennä niiden polkua.

Not coming back!

Takaisin ei voi mennä koskaan siihen aikaan löytämään vielä itsensä ja menettää kaiken uudestaan. Kaiken itsestään uudestaan. Kuin elämä olisi jotain angstilaulujen sanoja.

It's like this every day but I can't make it go away.

Ei tässä voi enää tulla takaisin.

Mutta mitä sitten teen. Päätänkö taas että jatkuu tilanne että en kestä, ja kelaan mielessäni joka päivä just niitä juttuja mitä en kestä. Kaikki ne on muka pelkkää mielikuvitusta. En voi taikoa itseäni kestämään.

Kaiken pitäisi olla taikuutta niin kuin Harry Potterissa. Silloin tietäisi aina mikä on oikeaa maailmaa, mikä taikamaailmaa, jossa voisi yrittää voittaa ja mikä on jotakin muuta.

Koska en usko sitä että vain tiede olisi oikeasti olemassa ja että mitään henkimaailmaa tai sieluja ei voisi olla olemassa. Että se olisi vain tämä elämä, että niitä olisi vain yksi. En edes pysty uskomaan niin.

Missähän uskonnossa maailmassa ollaan parhaiten oikeassa? Niissäkö asioissa jotka toistuu joka uskonnossa? Samat jumalat pakanauskonnoissa joka kulttuurissa, vain eri nimillä?

 Valtauskontojen pahuus? Se miten niissä tuomitaan toiset jotka yrittää auttaa muita eikä noudata sääntöjä, tai tuomitaan ihmiset vaan sen perusteella että ne ei usko tietyllä tavalla. Miksi ihmeessä sinne Helvettiin menisi vain siksi että ei usko niin, vaikka ei olisi tehnyt mitään pahaa?

Onko uskonnot oikeasti paha juttu? Miksi väkivalloin käännytettiin kaikki, ja ajettiin metsätontut ja luonnonhenget pois toisille värähtelyn tasoille, jonka jälkeen niitä näkevät vain muita herkemmät... ei vaan muita vakaammat, sellaiset jotka osaavat meditoida ja liikkua eri tietoisuuden tasoilla. Shamaanit, noidat, tietäjät, parantajat?

Luonnonlääkintä on edennyt nykyiseen lääketieteeseen, mutta eikö kaikkien kasvien parantavat voimat ole maagisiakin? Kasvi joka auttaa johonkin sairauteen ja siitä voidaan tehdä lääke?

Olisi kiva osata sekä lääketiede että luonnonlääkintä. Mutta lääkikseen ei minulla riitä matikkaosaaminen sitten ollenkaan. En edes kirjoittanut matematiikkaa. Luonnonlääkinnästä voi aina lukea, mutta tuntuu että siihenkin pitäisi olla joku kurssi tai koulutus.

Korsettikurssi jäi kesken silloin kun yritin sitä koulua, mutta miten saisi sitten sen korsetin valmiiksi jotenkin, kun työväenopistolla ei enää ole korsettikurssia?

Osa ryhmistä ja kursseista jäi jo kesätauolle, mutta vielä nämä viimeiset ja sitten jatkuu elokuussa kurssit.

Kesä!

 On kesäkuu! Sunnuntai-ilta meni jääkiekkoa katsellessa, kun on Suomi loppuottelussa ja kultahan sieltä Suomelle tuli. Kun ei ollut koko pelissä tullut yhtään maalia niin säikähdin kun tuli se maali.

En jaksanut lähteä Helsinkiin tai muuallekaan. Mulla on tosi huono olo ja pää kipee, ja niinpä en jaksanut mennä salillekaan, vaikka aikaa olisi ollut. Mutta ei haittaa kun kävin eilen.

Uimassa käynyt tänä vuonna vasta kolme kertaa. Ulkona tulee varmaan istuttua paljon, mutta en tiedä jaksaako kulkea Helsingissä tai muualla muissa kuin jossain mielenterveyskuntoutuja-ryhmissä. On aina pahoja päiviä, mutta yleisesti ottaen kaikki päivät ovat sellaisia.

Katoan jotenkin aikoihin ja uniin joissa mun siivet vie vaan ajatukset ja pelot. Heiluttaa käsiään ja kuvittelee että voi lentää, olla enkeli, vaikka kyllähän ötökätkin lentää. Mutta ötökät on olentoja myös. Perhoset, ampiaiset ja muut sellaiset. Oisipa minullakin siivet.

Katselin Miss Suomi-semifinalistien kuvat. Siellä oli tosi nättejä ja sitten sellaisia joista mietti että miten toi on voinut päästä semifinaaliin.  No joo, itse olisin joka tapauksessa liian vanha enkä tarpeeksi kaunis.

Nyt ei tuu telkkarista enää mitään, kun Voice of Finlandia ei tule ja loppui Tähdet Tähdet myös. Oikea voitti senkin, jos myös jääkiekon. Mutta en tiiä onko paremmin jos en katso tv'tä kun tulee jotenkin pakkoajatuksia aina kun yritän katsoa.

Miten mulla menee ajatusten kanssa? Ei hyvin. Tää koko aivosolmu ja aivosumu on ihan kauhee. Pakkoajatukset voi pilaa hetkessä hyvän päivän. Leffasta tai jostain tv-ohjelmasta menee helposti paljonkin ohi, ja ymmärrän kyllä miksen pysty keskittymään sitten tarpeeksi ollakseni töissä tai koulussa. Tyhmää että ei auta melkeen edes selitellä niitä ajatuksia.

No kesällä sitä ei tarvii ajatella. Uimaan, istumaan pihalle, kulkemaan kesäparatiisissa puistoissa ulkona tai vaikka metsässä ja rannoilla. Kesä vähenee koko ajan kuin olisi tiimalasi ja kesä olisi hiekka siinä.

Puolen vuoden päästä en ole ollut osastolla kolmeen vuoteen. Kait se on sitten paremmin mennyt olla täällä, kui asua omillaan ja jatkua se osastokierre. Mutta olen silti menettänyt ihan kaiken. Paitsi tämän kesän.