Viimeistän viikkoa kevättä, -sitten on kesä

Lauantaina olin maailma kylässä -festareilla ja sunnuntaina kävin järvessä uimassa. Vesi on vielä aika kylmää. Mutta kyllä siellä voi uida. Minä en ole mikään jänöjussihousu. Niin aina ajattelen jos menen kylmään veteen uimaan. Lopulta uin kaksi lenkkiä.

Maailma kylässä ei ollut enää samanlainen kuin silloin kun siellä jaettiin alpron tetroja ja oli niitä auravalokuvauksia. Ei ollut kivaa. Ajatuksissa oli jotain niin pahasti pielessä.

Lopulta en jaksanut olla siellä kauan. Kiersin ulkona pisteet, nappasin parit marianne-karkit pisteiltä Kattilahallissa, kävin syömässä vegehampurilaisen ja pari kikhernepiirakkaa ruokapisteiltä ja lähdin.

Huomenna pitäisi heräillä sitten ajoissa. Rehellisesti sanottuna en kyllä haluaisi olla enää hereillä ollenkaan. Kuin puuttuisi joku suoja, turvaverkko, ja putoaisin koko ajan uudestaan vaikka olisin pudonnut jo.

Jos voisin ajatella jotain muuta kuin sitä ajatusten pelkoa, niin olisi asiat paremmin, mutta se käy koko ajan unissakin. Minulla ei sielläkään, niissä ajoissa joissa unissa olen, ole mitään turvaa enää.

Uintikausi on nyt siis aloitettu kunnolla. Pari viikkoa sitten kävin, mutta sitten ei tullut käytyä kun ei ollut kovin lämpimät kelit.

Kuntosalilla pitäisi jaksaa käydä, mutta en kerro kenellekään miksi, mutta en käynyt  tänäänkään. Miksi mikään ei näy ulospäin, eikä ympärillä olevat ihmiset ollenkaan reagoi niihin ajatuksiin. Onko ne vaan ilmalinnoja? Joissa olen vankina?

Kasvatan pitkiä hiuksia, mutta ne ei kasva. On pakko leikata. Niissä on kaksihaaraisia. Mutta sitten ne on taas ihan liian lyhyet. Eikä ne kasva niin nopeasti kuin biotiinista piti kasvaa. Käytän biotiinitabletteja mutta en oikeasti ymmärrä miksi biotiinishampoon biotiini menisi jotenkin hiuksiin. Pitäisikö kokeilla sitäkin?

Lämmöt on jääneet kesässä vähemmälle. Monena päivänä oli aurinkoista mutta vähän viileää. Minä olen oikea vilukissa. Kylmässä vedessä voin uida mutta muuten kylmyydestä en voi sanoa sitä Frozenin Elsan the cold never bothered me anyway. Kyllähän ulkoilua kylmällä tulee vältettyä vähän. Talvella ei jaksanut käydä lenkillä.

Joskus olin koiran kanssa talvella pakkasessa hakutreeneissä monta tuntia. Ei ole ikävä sitä mutta muuten niitä aikoja. Ja sitä aikaa kun olin tosi laiha. Paino on jojoillut 50-75 välillä niin paljon, että se on jojoillut ehkä enemmän kuin kenelläkään. Laihtuu, lihoo, laihtuu, lihoo ja niin edespäin.

Mitä tää olisi silloin kun voisi olla varma, että mun päätökset kestää kaikki elämät. Se mitä uskon että on oikein ja väärin, se mitä varten en valitse koskaan olla vaan paha. Se mitä varten en usko että selviän tai joku muu selviää. Don't know, vaikea selittää.

En ymmärrä miten en pysty välittämään enää normaalielämän ongelmista. Kaikki on vaan sitä ongelmaa ajatuksissa. En voi olla enää onnellinenkin.

Vaikka kerran voitin onnenpyörästä sellaisen kasvonaamion, ja sitten aloin ostaa niitä välillä ja tekemään hiusnaamioitakin välillä, ostelen meikkejä. Meikkaan välillä. Käyn uimassakin, välillä saunassa ja välillä puistossa istumassa tai yöllä karaokea laulamassa baarissa (en juo alkoholia, mutta pidän laulamisesta).

On nyt kyllä myönnettävä että silti en saa mitään nautintoa mistään. En edes enää pysty nauramaan. Pienet siedettävät hetket on niitä kun ei tule inhottavia ajatuksia, vaikka käyn parvekkeella tai pihalla teellä tai alakerrassa juomassa limun. Pienet hetket kannattaa pitää lyhyinä, että en pilaa niitä niillä ajatuksilla. Mutta hyviä hetkiä ei ole. Ei ole onnea, ei iloa, ei mitään hyvää tässä elämässä.

Miksi vihaisin olentoja joita ei ole olemassa kuin mun päässä, en antaisi anteeksi tekoja jotka on tehty vain mun päässä, tai ennen, kun nauroin vitseille ja asioille jotka oli vaan mun päässä ja joille en enää pysty nauramaan.

Miksi normaalielämän puolella ei ole mulle enää mitään, vaikka yritän, yritän, roikkua mukana. Siellä koulussa roikuin vaikka sitten jouduin lopettamaan, sitten roikun taas kaupungilla yksin, ja yritän käydä ryhmissä, joissa en muista kenenkään nimeä.

Butter Fly

Sain perhosen kuvaan. Oisin voinut joutsenenkin kuvata mutta jäi kuvaamatta. Perhonen oli pysähtynyt pihalla kukkaan.

 Tänään olin koko päivän Helsingissä pitkästä aikaa. Vaeltelin ja istuin puistossa syömässä Boltsi-siemenpyöryköitä. Rahaa käytin vaan limsaan ja energiajuomaan ja sitten niihin boltseihin. Rahaa käyttää oli ollut noin 5€ ja ois voinut fiksumminkin käyttää.

Aika kuluu eri tavalla kun kulkee, toisaalta nopeammin, toisaalta hitaammin. En saanut taaskaan hilattua persettäni kuntosalille vaikka oli pitänyt. Koko päivän kulkeminen ja puistossa istuminen oli Red Bull Blue Editionista huolimatta vienyt energiat.

Melkein se 5€ pitää varata jos kaupungille lähtee koko päiväksi, vaikka nykyään on niin vähän käyttää että ei kahviloissa istuskeluun ole varaa. Aurinkoinen päivä ja ulkona kesävalo.

Saa täältä lähteä, jos pystyy, moni kun täällä asuu ei pysty. Mutta pystyn. Se oma kämppä on tulevaisuudessa sitten suunnitelma. Mutta en tiedä pelottaisiko silloin, vai tutuisiko vaan yksinäiseltä.

Huomenna on se euroviisupäivä, mutta en teidän jaksaako valvoa yöllä kun sunnuntai aamuna menossa, tylsää mutta, vanhempieni kanssa koiranäyttelyyn.

Tietysti ihmetellään että eikö mulla oo kavereita, vastataan näin, ei ole. Pitäis olla. En ymmärrä, ei mun äidilläkään ole eikä isällä.

Koko perhe on sosiaalisesti viallisia. On se varmaan perinnöllistä että ei oo kavereitakaan.

Pakkoajatuksia on ollut taas, mutta tää väärinkäsitys-juttu on melkein naurettavaa. Välillä mietin onko tää mun sisäinen maailma pelkkää pelleilyä, vaikka en mietikään.

Jos olisin taas vahva..? Miksi se ei voi muuttua niin? Miksi en voi olla vain takaisin se joka olen, enkä sellainen outo olento? Joka olen nyt.

Olen erikoistapaus. Tällaisia ei ole muita. Niin luulen, ja luulee kaikki muutkin hullut. Jos nyt hulluksi kehtaan itseäni kutsua edes. Paitsi että mun juttu on totta. Muilla se on pelkkää mielikuvitusta, vain minulla totta.

Pelkkien ajatusten kanssa taistelussa on mennyt 20 vuotta kohta, taukojen kanssa ja ilman taukoja samalla. Pakkoajatuksia on jonkinlaisia ollut melkein koko ajan. Joskus ne ei musta olleetkaan edes pakkoajatuksia, mutta oli silti pakkoajatuksia.

Ei kuulu oikeesti hyvää

 Hei, nyt ei kuulu oikein hyvää. Nytkin on kauheet pelkotilat päällä. Ja johtuu taas siitä että pelkään ajatuksia. Pelkään että tulee joku ajatus. En pysty olemaan pelkäämättä.

Tänään olin asumisyksikön retkellä hevostallille, ja ollut hevosen selässä viimeksi vuonna 2010. Nyt ois ollu kiva muuten laukatakin, mutta viime ratsastuskerrasta oli niin kauan että ei voinut, mutta olispa varaa harrastaa ratsastusta.

Se on hyvin kallista kyllä. Pitäisi olla työkuntoinen ja pystyä keskittymään. Ei enää valitettavasti järjestetä ratsastusterapiaa. Harmi juttu niinkuin muutkin jutut tässä elämässä. En voi nyt opiskella tai olla työssä tän ajatusongelman takia. Se peiliin tuijottelu ja keskittymiskyvyttömyyshetket...

Tuntuu kuin olisin kiertämässä kehää, ja mikään ei voisi onnistua. Että en voisi saada mitään onnistumaan, mitään valmiiksi. Eli jos on opittavaa en opi, jos on asioita jotka pitäisi osata jo, en osaakaan. En pysty kehittymään. Onkohan sekin lääkkeiden takia? Johtuuko se lääkkeistä?

Miksi niistä johtuu ihan kaikki? Lihominenkin. Olen lihonut pluskilon kanssa takaisin kilon jonka olin laihtunut. Niitä aikoja ikävä kun olin 50-52 kg. Nyt vaaka näytti kyllä jotain muuta, en kehtaa kertoa melkein mitä. No, pari viikkoo sitten 74 kg ja nyt 76 kg. 172 cm. 74 kg on BMI 25 tasan eli nyt olen ylipainossa.

En ikinä ole painanut näin paljon. Ahmimishäiriötaustaa on. Olin tosi laiha ja paastoilin ja ahmin vuorottain, 1-3 päivää kerrallaan, tai sitten pidin jotain viikon mittaisia paastoja. Nyt jos vaaka voisi, siis pliis näyttää edes alle 70 nyt taas...

Löysin uuden jutun. SkinnyTok. Toi mieleen vuosien 2009-2013 Pro Ana -ajat. Kävin silloin foorumeilla joilla jaettiin laihdutusvinkkejä ja kisailtiin painonpudotuksessa. Eksyin Pro Ana -sivulle silloin Demi.fi -sivun kauttan ja ajattelin että minäkin haluaisin olla laiha. Sitten ajattelin että minähän voin laihduttaa ja sitten musta tuli laiha.

BMI oli pienimmillään silloin 17,5. Mitään syömishäiriödiagnoosia en koskaan saanut, kun en asiasta psykalla puhunut, mutta ei se anoreksia ollut, kun ahmimista esiintyi niin paljon, ja oksentamista en osannut kunnolla vaikka välillä oksensin, ja silti paastosin niin paljon, että olin alipainoinen. EDNOS Eating Disorder Not Otherwise Specified ehkä...

Moni on huolissaan tuosta SkinnyTok -trendistä, mutta minä olisin taas ajattelemassa että haluaisin myös olla laiha, niinkuin silloin. En laihdu täällä laihaksi mitenkään, mutta tarvittais miinus 15 kg.

Miksi minusta tuntuisi kuin olisin hämmästynyt lapsi, ei tunnu aikuiselta ollenkaan. Onko 35-vuotias liian vahva syömishäiriöilemään? 61 kg riittäisi tällä kertaa. Ei tarvitsisi olla enää 51, että en näytä vanhalta.

Kyllä tästä silti motivoidun taas laihduttamaan, ja huomenna aamulla meen kuntosalille. En ole taas jaksanut käydä viikkoon. Huomenna ja sunnuntaina että kävin tällä viikolla 2 x. Ensi viikosta alkaen 3 x viikko taas. Ja syön vähemmän. Ei leipää ruoan kanssa ja pienemmät annokset. NYT!

Mahtavatkohan lääkkeet silti estää taas laihtumasta? Ahmimiskohtauksia ei nykyään yleensä ole, mutta eihän niitä tule taas jos paastoaa? En voi paastota ennen kuin asun taas omassa asunnossa.

Kirsikkapuistosta

Hei, olin eilen kirsikkapuistossa yhdellä retkellä. Olisihan se kiva käydä jossain,mutta tuntuu jotenkin neuroottisesti että minua ei haluta minnekään. Tai psykoottisesti. En tiedä.

Kävin Helsingissä maanantaina, mutta rahat on niin vähissä että ei siellä paljon viitti käydä. Jos olisi varaa käydä syömässä, ostaa vaatteita, istua kahviloissa, kävisin ehkä usemman kerran viikossa.

Nyt mulle tuli taas pakkoajatus. Mikä on oikeasti kivuliaampaa kuin ne aivot. Onneksi nyt kun se koulu jäi kesken, on paljon mielenterveyskuntoutujien juttuja, ja käyn sitten niissä välillä. Mutta pelkään että mua ei haluta sinnekään.

En ole ajatellut vielä muuttaa eikä se varmaan onnistuisikaan. Oma maailma on niin läsnä. En voi elää normaalikin elämää

En pysty yleensä katsomaan elokuvia tai lukemaan kirjoja. Se on kuormittavaa, kun ahdistaa niin paljon, että ei vaan pysy paikallaan. Kuin olisin makean veden kala meressä. Siihen se koulukin meni, keskittymis- ja paikallapysymiskykyyn. Tai ehkä se oli sattumaa

Ahdistus- ja pelko-oireet ja pakko-oireet ovta liikaa kyllä vieneet elämästä. Joillain alkoli vie, joillain joku muu. Jotkut polttelevat savuna ilmaan koko elämänsä, ketjupolttajia on tuolla pihalla jotka on sauhuttelemassa koko ajan.

Moni minun tilanteessani huutaisi ja itkisi koko ajan. Se on niin kamalaa. Kaikki se mitä mun päässä tapahtuu ja kaikki mitä tiedän siitä, mikä siellä on meneillään.

En oikeasti pysty täysin normaaliin käytökseen koko ajan. Se on kuin pitäisi kettua siellä takin alla, tai koko ajan esittäisi tai teeskentelisi.

En valehtele tai kiroile muutenkaan edes ajatuksissani, joten en vaikuta asiattomalta, mutta niin, sinänsä voisi yrittää olla normaalisti mutta yritänkö liian vähän. Kylähullun maineen sain varmaan joskus. Nyt on ollut hiljast.

Tänään käynyt kuntosalilla. Viime viikolla kävin vain yhden kerran ja tällä viikolla nyt käynyt kaksi kertaa. Sitten vielä yhden kerran, vaikkaa huomenna tai sunnuntaina. Perjantaina kello 17-18? Joo.

Kultainen toukokuu

Toukokuu tuli niin nopeasti että en usko, että on jo kevään viimeinen kuukausi. Kohta alkaa uintikausi ja kohta alkaa kuumat päivät ja helteet ja silloin olen ulkona enemmän kuin nyt. Kylmä on ainakin välillä häirinnyt sen verran että ei viitsi olla ulkona. Mutta kesällä on eri asia. Kyllä kesä on lempivuodenaika.

Nukuin koko päivän, koska en nukkunut yöllä, kello 9-12 ja 15-20 eli yhteensä 8 tuntia päivällä. Nyt mun pitää korjata tämä rytmi. Mutta mitä tekemistä keksisin yöllä, jos en nyt nuku?

Meikkipussissa on hirveesti huulimeikkejä, ja luomiväripalettejakin on paljon, kahta eri kulmakynää, kahta silmänrajaustussia ja huultenrajauskyniä. Viime aikoina meikkipussi on vaan kasvanut, mutta pitää ostaa meikkivoidetta...

Hauska idea olisi lähteä yö-Helsinkiin, koska muuten hengaan huoneessani koko yön. Mutta minne mennä, koska karaokessa on huono käydä, jos on vähän kurkku kipeä.

Nukuin muuten saunavuoronkin ohi, seuraava keskiviikkona. Ja huomenna on käytävä salilla joka tapauksessa. Muuten olisin käynyt vain kerran tällä viikolla. Yleensä käyn kolmisen kertaa viikossa. Mistä tämä laiskuus?

Ajatusten kanssa on tullut ongelmia taas ja kaikki linjat ja sillat tuntuu palaneen pois. Kukaan ei nyt kuule. Olen yksin. Ja kun kirjoitin tän tuli heti pakkoajatus. Miksi se ajatuspeikko pilaa ihan kaiken?

Mitä voisin tehdä ilman pakkoajatuspeikkoa? Opiskella yliopistossa, lukea kirjoja, olla töissä vaikka kahvilan kassalla ja oikeasti elää. Nyt tämä on vain elämän varjo ei elämä. Siitä varjosta yritän välillä kirjoittaa enemmän kuin mitä siitä näkyy. En voi kirjoittaa sisäisestä maailmastani arkaluontoisempia juttuja.

Onko olemassa jotain pahuuden sisintä tai persoonallista pahaa, saatanaa tai paholaista? Sellaista joka tekee kuoleman, vihan ja sairaudet. Sellaisen haluaisin mieluummin elämässäni voittaa kuin joutua valitsemaan. En siis ole kristitty, mutta paholaisia on monessa uskonnossa.

Uskon oikeasti että on jumalattaria ja jumalia. Uskon että niitä on monta. En ole sitä mieltä edes että ne ovat kaikki sama jumalatar ja sama jumala.

 Uskon että niitä on monia. Asatro ja suomenusko voisivat kiinnostaa mutta en oikein löydä mitään tietolähdettä, ja sitten pelkään ajan kuitenkin juosseen niistä ja niiden perinteistä jonnekin kauas.

Ja sitten en pääse pakkoajatusta että jumalattareni ovat hylänneet minut. En periaatteessa voi nykyisessä asuinpaikassa harjoittaa edes mitään noitauskontoa.

Enkä voi ollakaan edes noita kun mulla menee noituuden harjoittamisen ja uskontojen kanssa sekaisin aina psykoottinen maailma. Siksi olen vähän pysynyt uskonnoista poissa, mutta vakaumukseni on kuitenkin polyteistinen eli monijumalainen.

Voi kun olisi rahaa käydä laittamassa kynnet ripset ja kulmat välillä. Siis tarttishan siihen oikein kunnolla massia jos ottais kaikki ne joka kuukausi. Ei ole kyllä mitenkään varaa. Irtoripsiä käyttäminen ei käy. Mulle tulee ripsiliimasta silmätulehdus.

Hiuksia kasvattaessa menee aikaa. Ne on kasvaneet vähän, mutta ei vielä lähellekään tavoitetta. Kasvatan myös omaa väriä. En ole värjännyt melkein vuoteen edes hennalla. Oikeastaan aiemmat hennat on kuluneet niin hyvin että ei ole paha tyvikasvu.

Nyt kun kampaamokoulu kaatui niin voin hoitaa ainakin omia kutrejani paremmin. Oppinut käyttämään lämpäsuojaa ja muotovaahtoa ja föönaamaan tukkani pyöröharjalla.

Yritän hakea Live ammattiopistoon tuva- koulutukseen. Sitä erityisen tuen suunniteltiin näiden mielentevreysongelmian takia joita en pysty piilottamaan kokonaan ja miksi jouduin pois sieltä normikoulusta lähtemään kuitenkin. Mulla heittää niin pahasti päässä, että en pystynyt enää.

Ja jos kaikki se, kaikki oma maailmani, olisikin totta niin nyt ei ole aika olla koulussa tai töissä, vaikka haluaisin tietysti opiskella. Mutta musta ei ehkä ole siihen.

Kun ei

Tänään taas psykalle Matinkylään. Ja sitten haluan melkeen olla täällä kun on niin hyvät ruoat. Keskiviikkona vois mennä ehkä siihen OCD-ryhmään mielenterveysyhdistykselle, mutta en ole ilmoittautunut vielä. Pystynkö puhumaan pakkoajatuksista? Jos pystyn kirjoittamaan niistä?

Olen kuitenkin kärsinyt pakkoajatuksista jo monta vuotta, välillä enemmän ja välillä hallinnut ne jotenkin... En pysty antamaan ajatusten vaan tulla. Mutta kun tulee ajatus niin keskittyminen menee kyllä.

Kesä on kuitenkin tulossa. En ole vielä käynyt uimassa, ehkä tällä viikolla? Mulle on muuten tullut vireille asia ulosotossa, ja sitten on vielä vähemmän käytössä rahaa... Jos sitä aletaan maksamaan. En tiedä, haluaisin ehkä maksaa.

Koska silloin saa luottotiedot puhtaiksi ehkä aikaisemmin. Tuli vaan kirje, että ulosotossa on tullut asia vireille. Vaikka saisi vähemmän rahaa. Mun pitää muuten ostaa puuteri ja meikkivoide... Ainakin meikkivoide. Puuteria ei nyt tarvii vaikka tarvii melkeen.

Lumenen meikit on kyllä vähän kalliita. Pitäsköhän kattoa jos ois vaikka MUAn puuteri ja meikkivoide halvemmalla. Prismaan sinne Omenaan.

Olin käynyt siellä laulutunnilla välillä Tapiolan kulttuurikeskuksella ja ollut välillä Ainoassa. Lopulta vähän selvis Ainoan sokkelot. En ollut aiemmin käynyt siellä usein. Eilen en käynyt missään, toissapäivänä Sellossa, tänään Isossa Omenassa.

Olen taas käynyt kuntosalilla välillä, ja kuunnellut Nightwishin kokoelmalevyä salilla. Löysin kivan biisinkin, joka ei aiemmin iskenyt. Storytime. Se on mahtipontinen ja hyvin laulettu.

Pitäs olla mustiinpukeutuja ja mustahiuksinen, kun kuuntelen koottimusiikkia mutta en ole sellainen. Ei pukeudun väreihin. Haluan käyttää kaikkia värejä, myös valkoista ja mustaa. Punaista ja oranssia en yleensä käytä. Lempiväri? Purppura, sininen, vaalea liila, vai turkoosi ehkä?

Mutta ei, tää menee pieleen tää elämä. On mennyt jo, oon ollut yksin koko elämän ja elänyt kurjaa elämää. Olen kärsinyt vuodet. Jos olen enää sama persoona kuin olin. Se on voinut vaihtua, vaikka en tiedä varmasti, mutta olen erilainen. Se on vaihtunut ehkä monta kertaa. En ollut se lapsi, eikä ollut se vahvakaan joka olin.

Ei ole kyllä dissosiaatiohäiriöstä diagnoosiakaan. On vaan pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö ja psykoosisairaus (en kerro mikä). Ongelmat kasaantuu samoille ihmisille. Jos olisin vaikka tavallinen ihminen niin sekin olisi parempi kuin tää.

Miten olin voinut unohtaa että minulle oli ollut jo myöhäistä?

Jos pitää kääntää

 

Tänään olisin voinut käydä uimassa jos siellä olisi vähän enemmän lämmin vesi. Toukokuu vasta kolkuttelee ja kaikki on tylsää eikä voi koskaan olla enää siinä missä olisin voinut olla. Kuka olisin voinut olla? Miksi en pääse ehkä ikinä enää eroon ajatuksesta että en ansaitse elää?

Pitääkö siitä päästä eroon? Sehän on ihan totta.

En kyllä halua edes pilata kaikkea elämää mikä tulee vastaan. Olen haaskannut niin kauan aikaa että olisi kiire mutta ei riitä kesto pääkopassa. Tai kesto ehkä riittää mutta sitten tulee vastaan tää mielensisäinen maailma joka näkyy välillä ulos. Ei pysty nyt mitään tutkintoja. Ei pysty keskittymään tarpeeksi hyvin.

Kuuntele! Kuuntele! Kuuntele! Kuuntele!

Enkä kuuntele. Karkaan kun taisteleminen ei auttaisi enää mitään, -myöhäistä on. Karkaan. Juokseeee. Piti pystyä lähtemään salille. En jaksa.

Se olisi yksi vaihtoehto. Jotain pitää muuttaa.

Onko koskaan tullut muuten mieleen kääntää. Muuttaa joku pieni asia, eli tehdä vaikka joku pieni eri juttu kuin minkä aikoi. Kuunnella vaikka musiikkia yksi biisi, joku mitä ei ole kuunnellut pitkään aikaan tai sitten keittää vaikka kaakao ja istua rauhassa parveekkeelle juomaan se. Se voi muuttaa loppuelämän suunnan. Se mitä olisi käynyt.

Tulee välillä hetkiä joina mun pitää muuttaa. Pitää muuttaa jotain. Jos nyt lähden tästä ja meen salille niin se voi muuttaa loppupäivän ainakin, vaikka en tiedä, ei ehkä loppuelämää. Mulla yks päivä meni pieleen ja kaikki oli pilalla.

Olisinpa kääntänyt sen päivän ja lähtenyt kotoa aikaisemmin tai jotain.

Taaksepäin en tässä elämässä voi kääntää.

Siis, kääntää, salilla olin ja sitten tuli kuunneltua se laulukin, jota en ollut kuunnellut pitkään aikaan, salimusiikkina. Se oli Nightwishin Storytime. Kuuntelin muitakin mutta se iski jotenkin paremmin kuin silloin.

Se tunne kun tuut salilta ja lihasten rasitus saa olon tuntumaan jotenkin keveeltä. Kunhan jaksaa jaksaa nyt käyä salilla.

En tietenkään pahaa tee tahallani jos käännän mitään.

Valkovuokkoja oli jo tienvarsilla. :)

Ajatteleminen on pahempaa kuin valitseminen

Ajatuksiin voi kuolla. Ihan KAIKKI voi kuolla ajatuksiin. Valitsemiseen kuolee usein. Valitseminen on melkein pahinta mitä on, -vain ajatteleminen on pahempaa.

Niin ainakin uskoo sellainen jolla on diagnoosina pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö. On mulla muitakin  diagnooseja, psykoosisairaudestakin, mutta niihin en palaa. Arvatkaa mitä, -pakkoajatusten kanssa elämä voi olla pahempaa kuin helvetti.

Tänä yönä mulle tuli ajatus koko ajan uudestaan ja se oli koko ajan se sama ajatus, tai sitten vielä pahempi ajatus. Ja tänä yönä en ajatusten takia uskalla mennä edes sänkyyn. Ei täällä ole sohvaakaan millä vois nukkua, -on vaan nojatuoleja.

Miksi luulisi oikeasti että olisi pettänyt tai tehnyt pahaa. Vaikka vaan ajatteli, ja ajattelee muka joku muu, ei itse, mutta sinä ajattelit sinä ajattelit! Ei ajatus ole teko, vaikka valinta tavallaan olisi teko. Mutta esimerkiksi valitseminen on melkeen pahinta, ajatteleminen on vaan pahempaa.

Ajatus ei nimittäin oikeasti muuten ole välttämättä valinta, vaikka jos meidän ajatuksia kuultaisiin ja nähtäisiin, nähtäisiin paljon valintoja. Mutta en oikeasti valitse sitä mitä ajattelen että valitsen. Se on pakkoajatus. Se on vastakohtainen aina oikealle valinnalleni.

Niitä on joka päivä, monta, pakkoajatuksia ja tää elämä on siksi niin kurjaa että mietin kyllä oisko tää elämä kuulunut nyt olla jo tässä.

Eihän tää korjaannu ja pelkkien ajatusten takia joutui sieltä koulustakin pois, koska huomaa että en pysty normaaliin käytökseen vaan siksi että on niitä pakkoajatuksia. Koska kun tulee ajatus niin voi käydä niin, että on keskittymiskyvytön vaikka 15 s, ja siksi vaikuttaa poissaolevalta. Jähmettyy, ja toiminta hidastuu. Ihan hetkeksi välillä, mutta se niille riitti.

Tulee vaikka ajatuksia että valitsee tai aikoo tehdä jotain, mitä ei ole oikeasti valinnut tai aikonut tehdä tai mitä ei edes mitenkään haluaisikaan tehdä. Se on siis aina vastaista sille mitä oikeasti aikoisi tai haluaisi tai valitsisi. Jotkut teemat ajatuksissa, tai useimmatkin, on vaan mun sisäisestä maailmasta, mutta lähtöisin ehkä traumoista tai peloista.

Esimerkiksi pelkään että olen niin lihava että luullaan olevan raskaana, tai esimerkiksi että luullaan varastaneen kaupasta, jos on vaikka ostanut jostain muusta kaupasta tai jos jotain on kotoa mukana mitä myös myydään kaupassa jossa sillä hetkellä on, vaikka meikki.

Teemoja on esimerkiksi raiskaaminen, ulkonäkö (se maha), oleminen paha ihminen, varastaminen, valehteleminen ja toisen pettäminen. Sitten pelkkää mielikuvitusta siinä ehkä on että kaikki sitten luulee mun pettäneen tai varastaneen, valinneen olla paha, halunneen tai harrastaneen seksiä tai olevan vaan niin lihava että on varmasti raskaana.

Ja kaikki luulee niin jossain muualla, eli minun omassa painajaismaailmassa, jossa on kaikki eikä ole silti koskaan ketään muuta kuin minä yksin, jos se kaikki on psykoosia.

Fire!

I would've wanted to fight!

Mutta on myöhäistä. Liian myöhäistä. Sitten nämä ajatukset tappaa mut taas. Kuolen ajatuksiin. Ja kuolen ja kuolen ja kuolen ja sinäkin kuolet ja kuolet ja kuolet muka itsemme takia vaikka kuolemme koko ajan toistemme takia.

Emme silloin voi olla toisemme. Ei meidän kuulu olla sama, ja kysyn itseltäni, että voinko olla vahva jos en kestä olla ihan kuka tahansa muu kuin itseni. Mutta en kestä.

Aamuyö, valvomisöitä taas. Hereillä olen ja kirjoittaessa viistoist yli neljä kello. Jouluun on enää 8 kuukautta kohta. Okei se on aika paljon, eikä sitä kannata vielä odottaa.

Tää elämä on aika hiton paskaa, ja ajankulu on myös kun on aikaa, mutta ei sitä kannattais käyttää odottamalla kuolemaa. Paitsi jos on niin vahva että osaa tappaa aikaa. No en osaa.

En koskaan koe liikaa surua siitä että menetän asioita, mutta se on mennyt siihen kyllä, että en enää välitä mistään mitään ja siksi päätinkin pitääkin koirista. Sitten haaveissa voi olla oma koira, eikä haittaa vaikka se ei toteutuisikaan.

En ole ihmisten kanssa samanlainen, mutta en huomaa, en muuta kuin että ei se kenelläkään mene tällä tavalla että mikään ei enää satu. Vaikka häiritsee, ärsyttää, haittaa. Ei satu. En ole itkenyt yhtään niin pitkään aikaan taas.

Viiden päivän päästä on joku palaveri, ja siinä selviää haetaanko mulle vähemmän tuettua paikkaa vai jäänkö tänne tai mitä. Haluaisin asuntojonoon odottamaan omaa kämppää. Mutta mulle sanottiin että yleensä ensin muutetaan vähemmän tuettuun.

Se on muuten silloin kuukausi siitä hiton koulun keskeyttämispalavereista. On tää nyt niin että 24. päivät taitaa alkaa tässä olla mulle pahoja. Pitää alkaa säikkyy varjoja joka 24. päivä. 8 niitä on ennen joulua.

En ole jaksanut enää välittää koska menetettiin lintu.

Vastatuulessa

   

En taas ymmärrä onko tässä elämässä enää mitään järkeä. Olenkohan edes tarpeeksi kapinallinen? En halua välittää itsestäni mitään, eikä mistään tule ystäviä eikä mitään. Vanhemmat asuu tässä kaupungissa myös mutta ei se oikeastaan muuta paljon.

Olen hiton yksinäinen enkä koe itseäni yksinäiseksi edes. Se mun pään sisällä oleva tilanne on vaan niin kamala, että en välitä edes mitään vaan syön vaan jätskiä ja karkkia ja hukun mielessäni kaikkeen kipuun.

Kun se koulukin meni niin ei tässä ole enää mitään, ja voisi nyt sitten vaan lähteä eikä tulla enää takaisin. Ei löytää taas itseään osastolta. Mutta ei se ei vaan ooo niin. En halua olla tämä ihminen joka olen vaikka haluan muka.

Se uni joka jatkuu jatkui taas. Se oli vieläkin se sama paikka. Jos se on todellinen paikka niin Suomi on paha maa. Ihmiset on pahoja mutta se ei ookkaan niin vaikka on.

Jos pitäisi löytää jotain positiivista ei löydy. Ei löydy valoa eikä kukaan jää enää edes mukaan. Olen haaskannut vuosia jos se kaikki on pelkkää mielikuvitusta. En jaksanut jäädä peilikuvani kanssa tappelemaan koko elämäksi, jos olisin tiennyt.

Jos hukun en jaksa olla paha kaiken ajan. Jos hukun kun hukun. En ole silloin se joka pelkään olevani. Jos olen menettänyt sen kuka olen ja kohtalo on ikiaikainen pahuus. Silloin näen loputtoman painajaisen ja ikiaikaisen talven enkä ole koskaan enää kaunis enkä vahva. Pelko, että en hetkeen ollut ollut ollut enää kukaan.

En ole mikään enkeli, enkä halua olla paha. En himoitse tehdä pahaa edes tai halua edes että kaikille käy se pahin mahdollinen. Olen aina yrittänyt olla hyvä.

Kun muistan kauneuden mutta en muista loputonta vahvuuden tuntoa, en muista oikein valoani. Mutta valo on poissa ja on myöhäistä, ei on myöhäistä. Ja kaikki esittävät että yrittävät tehdä jotain, vaikka minä haluaisin oikeasti yrittää voittaa.

Vaalit oli ja meni. Mun ehdokas pääsi läpi kumpaankin valtuustoon. Äänestin sellaista joka myös oli kolmekymppinen ja välitti luonnosta ja ympäristöstä. Ei kiinnosta edes niin paljon mikään muu yhteiskunnallinen kuin eläimet, ympäristöasiat ja luonto. Äänestän vihreitä yleensä. Eläinoikeuspuolue olisi sellainen mitä voisi äänestää myös mutta niillä ei ollut naispuolisia ehdokkaita, enkä viittis äänestää miestä.

Pitkäperjantai on, mutta en kuulu kirkkoon. En ole kristitty. Pakanallinen  Ostara/Eostre meni jo melkein kuukausi sitten. Ei sitä voi juhlia tässä mutta jos nyt sitten muiden perinteitä kunnioittaen katson tarjotaanko mulle suklaamunia.

K a m a l a a

Oli pieni takatalvi. Lunta tuli vähän ja leskenlehdet näyttivät tienvarsilla heikoilta. Nyt sää on kuin kesällä. Mutta nyt. Pitää tehdä muka jotain muuta. Olisin oikeasti halunnut olla kampaaja... vai olisinko? No oli liian aikaista. En yritä heti uudestaan.

Hittoku on mennyt hakuajat valmentaviin koulutuksiin. TELMA-koulutus olisi ollut ensi lukukaudeksi ihan kiva. Jos pysyisin jaloillani, nyt kun asun täällä ja otan lääkkeet. Se auttaa muka, -mutta oikeasti en ole enää edes kadotuksessa.

En pystynyt luottamaan itseeni ennenkään, mutta näköjään ei oikeasti tositilanteessa osaa. Se epävarmuus oli ollut jo poissa ja pelkotilat ja pakkoajatukset, -MIKSI ne ovat takaisin? Pystynkö tähän elämään ollenkaan. Pitäis jättää vaan muut elämään ja itse karata.

Ja sitten voi löytää lohtua siitä että muilla on kuitenkin asiat hyvin ja olla onnellinen, -muiden puolesta. Kaikki MUUT selviää niinhän se on että silloin on pilannut oikeasti vaan kaiken. Eri asia jos se on huono asenne eikä pilaakaan oikeasti kaikkea. Miksi ei ole oikeutta enää niihin hyviin asenteisiin?

Do I flee, do I fight?

Miksi pitäisi haluta tehdä sellaista mitä ei halua tehdä ja valita ne asiat joita ei halua valita? Miksi haluaisin ikinä olla pelkkä ötökkä? Voisinko olla leppäkerttu? En. Perhonen? Puoliksi perhonen, siivekäs enkeli mustilla siivillä tai vääriä enkeleitä.

Kyllä tässä on kesäkuuksi jotain tekemistä. Hammaslääkäriaikoja on kolme ja psykan kesäryhmä. Sitten lähden ehkä Tallinnaan? En ole käynyt siellä vielä koskaan. Sinne olisi vain yhden päivän retki.

Mutta sitten syksyksi pitäisi keksiä jotain. Ei ole mitään varaa mihinkään avoimen yliopiston kursseja ja olen nykyisin mielestäni liian tyhmä niihin yliopistokoulutuksiin? Haurastuneet aivot. Aivot on vuotaneet varmaan korvista ulos niiden pakko-ajatusten kanssa. Se aivovuoto se on varmaan. Ei ole lääkärin mukaan lääkkeet, eikö?

Vaikka haluan kuolla, on vuosia vaan odotettava ihan tyhjää. Että voi hankkia koiran, mennä kouluun? Varmaan KOLMEn vuoden päästä. En halua odottaa haluan lähteä jo, karata, katkaista linjat, mennä jonnekin muualle. Kadota. Haluan kadota.

Katoaminen tarkoittaisi että en olisi missään. Että minua ei olisi, että en olisi tietoinen missään. Tiedoksi että uskomukseni on että se on mahdotonta. Kukaan ei katoa, kenenkään tietoisuus ja olemassaolo ei katoa. Olemme kaikki oikeita.

Tuska on että hiusten kasvamistakin kannattaa mieluummin odottaa. Odotin kesän jälkeen että aikaa kuluisi niin paljon että laihtuisin, mutta en laihtunut. Ei musta tule kampaaja, ja pitää ajatella jotain muuta alaa, mutta en keksi mitään alaa. Enkö voi yrittää tätä alaa uudestaan vaikka kolmen vuoden päästä. No ehkä ei. Sitä ei kannata odottaa.

Miksi luullaan että valehtelee vaikka ei valehtele? Entä tilanteet joissa joutuu valehtelemaan vaan siksi että tietää että ei uskottaisi jos puhuisi totta. Miksi muistan niitä?

Muistan hetkiä. Kirjoitan niitä ylös. Ne on vaan palasia elämästä, jonka muistan. Onko se enää käyny mulle? Toisenlaisia palasia, muistoja, jotka näyttävät silmissä samalta. Onko se vielä käyny mulle?

Persoonallisuus ei vaihdu, mutta jos persoona on jossain vaiheessa vaihtunut, en huomaa. Puheääni on sanottu muuttuneen joskus, ja sitten se muuttui ehkä takaisin?

Jos etsin itseäni lapsuudesta ilman kuorta, en löydä itseäni? Etsin itseäni keväästä 2022, muistan sen kyllä, mutta missä olin? Muistanko väärin? Sinä vuonna olin 5 viikkoa osastolla, vaan huhtikuun. 2023 oli kamala osasto vuosi.

Tää on ihan

K a m a l a a

Pitkään aikaan

en ole käynyt, mutta tänään kävin Helsingissä. En muutamaan viikkoon ollut käynyt. Rahaa oli käyttää 20 € ja kaikki meni. Ostin muotovaahdon, kulmakynän, energiajuoman, vegaanisen wrapin kaupasta ja kävin kaakaolla kahvilassa. Sitten rahat oli menneet. 20 € on niin pieni raha. Ja huomenna olisin menossa Omenaan ja psykalle Matinkylän psykiatrian polille ja rahaa on ~1,50 €

Olen hiljainen. Lapsi oli puhelias, mutta joutui hiljaisen rooliin koulussa. Minä olen oikeasti hiljainen. Ei tee mieli vaan puhua tai ole ehkä liikaa omissa maailmoissani. Omat jutut on niitä, mitä muut eivät ymmärrä.

En tiedä mitä on vialla. En halua tai kaipaa edes tehdä mitään pahaa. En ymmärrä, miksi vihaisin turhaan hyviä ihmisiä tai miksi joku ärsyttää niin paljon, joka on mun mielestä paha tai ärsyttävä. Enkö osaa enää hillitä itseäni?

Miksi sitä usein sitten tiuskaisee tai sanoo jonkun vihalauseen vaan siksi että ärsytti joku torvelo tai tomppeli. En ole tyhmä, mutta olen koska syön psykoosilääkkeitä. Lääkkeet pilaa mulle ihan kaiken.

Olen hukannut tämän elämän. Ei ole kaunista, että kaiken pilaa se että antaa elämän virrata ohi ja se on virrannut enkä halua olla näin vanha. Olen pelännyt oikeasti, että lääkkeet ovat aiheuttaneet etten oppinut samaan tahtiin kuin muut

Erityisenä tukena olisi sitä alaa Tampereella, mutta en ole nyt lähdössä ainakaan tänä vuonna. Siihen on haku jo mennytkin. 

Pitäisikö mun silloin muuttaa tällaiseen paikkaan Tampereella? Ei ehkä se on poissuljettu, Tampere... Ei mulla kyllä ketään ole täällä Espoossakaan.

Pitäskö mun kuitenkin muuttaa tyyliä?

Jos vaihtaisi hameista mustiin housuihin ja pastellinsävyisiin trikoopaitoihin? Ehkä se ei ole mun juttu.

Kun kaikki on pilalla. Kaikki poliisiautot ja ambulanssit ei ole mulle. Mutta olen kyllä heikannut pahasti mutta vaan siksi että kaikki on pilalla. En voi korjata tätä.

Auringonvalo loistaa. En silmilläni näe siinä mitään uutta. En näe virtaavassa vedessä ja säihkyvissä väreissä mitään uutta. En haista päärynäteen tuoksussa mitään uutta. Olenko oikeasti silti muuttunut?

Tiedättekö on sellainen toivottomuus, että en osaa tai onnistu jatkovuosinakaan järjestämään asioitani. Ehkä oli tosiaan aikaista sille koululle... Keskittymiskyky ja psyyke ei vaan riittänyt. Pääkoppa ei kestänyt. Pitäisi pystyä normaaliin käytökseen. Mutta pystynkö/jaksanko myöhemminkään?

Ei se ole oikeasti niin että minusta ei ole sille alalle, mutta olin vaan liian aikainen lintu. Tiedättekö, lentää keväällä liian aikaisin Suomeen etelästä ja sitten tulee takatalvi ja lammikot jäätyy uudestaan, eikä selviäkään. Jospa sitten joskus yritän uudestaan?

Kävin Triplassa kaakaolla, Sokoksella ihailemassa meikkejä, joihin ei ollut varaa, istuin Esplanadin puistossa juomassa energiajuomaa. Olin melkein kuusi tuntia reissussa.

Unissa jatkuu vieläkin se sama juttu, se aika siellä tulevaisuuden Helsingissä/Espoossa, jossa sama tarina jatkuu. Helsinki on pahoilla, Espoo osittain hyvillä. Hyvien puolelle voi vaikka meren kautta uida. Joskus unet oli sellaisia, että kävin aina jossain. Miksi en näe enää normaaleja unia?

Olen muuten pikkupossu, kun olen niin lihava niin näyttää kuin ois raskaana enkä ole raskaana... Miksi en laihdu? Se heiluu siinä normaalipainon ja ylipainon rajalla BMIssä noin 25. Miksi ihmiset on niin lihavia? Eikö mun ja muidenkin olisi ihan helppoa vaan syödä vähemmän?

En tiedä miten laihtuisin kun en napostele edes tai syö hirveästi karkkia, jätskiä tai sipsejä tai muita herkkuja... Kaksi ateriaa päivässä ehkä on mulle liikaa. Pitäis syödä vaan aamupala, ruoka ja iltapala? En ole kyllä vuoteen nyt sitten laihtunut, siis mihinkään, vaikka piti. Mun uintikausi on alkamassa kuukauden päästä ja olen vieläkin yhtä pallukka kuin viime kesänä.

En halua olla pallukka pullukka. En halua olla tällainen possu ja käärme, no ei en ole porsas enkä käärme. Olenhan perhonen sen sijaan? Onhan siinä vielä siivet? En ole enää tiennyt onko mulla oikeasti edes siipiä.

Nyt sen keksin, osallistun tämän vuoden nanowrimoon. Siinä kirjoitetaan kuukauden aikana kirja. Ei, ei sittenkään. En ehkä pystyisi siihenkään. Pitäisi olla pitänyt niistä unista koko ajan päiväkirjaa, että voisi kirjoittaa siitä unissa olleesta tarinasta. En voi kirjoittaa kirjaa siitä tarinasta.

On liikaa ajateltu, en pysty edes ajattelemaan enää. Eikö ajatukset voisi pystyä pystymään vaan kasassa, niin että ei tulisi niitä ajatuksia, joita ei halua? En muista, miten ne pidetään kontrollissa. Näkyy ilmeistä, että tolla on joku oma jutska meneillään siellä päässä, ihan kaikille, enkä voi olla töissä.

Se työharjoittelu olisikin tullut liian äkkiä, enkä halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin joutunut keskeyttämään kesken harjoittelun. En olisi pärjännyt.

Muissakin asioissa. En pärjää. En voita. En edes selviä. Jos olen.

En halua olla pullukka. Nyt alan laihtua, aloitan uuden laihdutusvuoden. Uudenvuoden lupauksesta en ole laihtunut mihinkään yli kolmeen kuukauteen. Vihaan itseäni, jos olen vielä tänä syksynä yhtä lihava, -tai vaan lihavampi.

Ostin tällaisen hiusnaamion. Eläinkokeeton vegaaninen ja pitäisi auttaa kaksihaaraisiin! 

Hello April, kesä jo odotan sinua

 

Huhtikuu. Neljä viikkoa toukokuuhun. Kevät on pian puolessavälissä jo. En anna tän koulujutun menemisen pieleen vaikuttaa kuitenkaan niin että menettäisin rakkauteni hiuksiin. Osaanpa ainakin hoitaa omat hiukseni paremmin.

Ehkä oli vaan liian aikaista. No maahankaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Elämä on pettymyksiä välillä. Mitähän saan kerrottua täällä elämästäni ilman koulua. Jos laitan välillä meikki- hius- ja muita tuotekuvia. Sika hienoa että nykyään on EUn alueella kosmetiikan eläinkoekielto. Ja siinä ei ole enää se siirtymäaika.Voi ostaa kaikkia tuotteita ja meikkejä.

Oon väriexpertti, ehdin käydä kummatkin värjäyskurssit ja ensimmäisen kampaajapalvelut ja hoidot.

Ajatusongelmat vaikuttivat niin paljon. Se miten se näkyy ulospäin ei tietty näy mulle itselle mitenkään, mutta kyllä ajoittain vajoan omiin ajatuksiini. Kutsun pakkoajatus- ja psykoosimörköä nimellä Röllipeikko.

Siksi että liikaa näkyy, mutta ei mitään koskaan tapahtunut normi-elämän puolella. Kuinka saisin piilotettua kasvoiltani pakkoajatukset ja erityisesti niiden aiheuttaman ahdistuksen? Ehdotettiin sitä Live -ammattiopistoa, mutta siellä ei ole mitään kivoja aloja.

Pystyn tavallaan tekemään mutta keskittymiskykyä ja siten oppimista häiritsee liikaa se Röllipeikko. Ja se sisäinen maailma, josta en pysty edes selittämään ymmärrettävästi. Ehkä yritän joskus uudestaan? Vaikka kolmen vuoden päästä?

Mutta en voi jos olen oikeassa, koska en ole ennenkään parantunut tästä, vaikka osastolla olin viimeksi 2023. Tilanne on että melkein pystyin. Ihan melkein, ja sitten ne ajatukset ja ahdistus ainakin näkyy vaan kasvoista.

Ois pitänyt yrittää enemmän.

Kävin tänään koululla vielä viemässä kirjat ja koulun tietokoneen takaisin. Kuinka paljon tää on sattumaa että kävi näin? Pelkään kyllä et on yhdestä asiakkaasta kiinni. Ja yhdestä kerrasta kun ne pakkoajatukset pilas kaiken.

Pakkoajatus on helposti selitettynä sitä että pelkään että tulee ajatus ja sitten tulee se ajatus mitä pelkäsi. ja sitten siitä ajatuksesta ei pääse eroon eikä pysty keskittymään. Ja se ajatus on aina sellainen mikä on jotenkin päinvastainen sille mitä oikeasti haluaisi tai ajattelisi tai valitsisi tai aikoisi tehdä.

Olis vaan pitänyt lähteä kotiin. Se olisi korjannut. Keskittymiskyky on vaan kerran aiemmin herpaantunut koulussa pahemmin. Yks päivä ajattelin että mitä jos oisin taas osastolla välillä. Ei nyt tarvii, -mutta melkeen halusin taas olla osastolla. Siellä tottui vuonna 2023 olemaan. Ja sitten en välittänyt enää hittoakaan missä oon.

En välitä turhaan itsestäni mitään. Ystäviä ei ole ollenkaan. Olen jotenkin outo. Saatan vaikka hetkeksi pysähtyä tuijottamaan ihmisiä ja tuijottaa ihmisiä vahingossa vaikka junassa. Onkohan mulla kuitenkin jotain neuropsykiatristakin ongelmaa?

Miksi minulla ei ole rahaa mihinkään? Tiedän jo mitä ostan kun saan seuraavan kerran rahaa. Tarvii tietyn meikin ja sitten ostan sen Fructicsen ananas-hiusnaamion. Ja muotovaahtoa. Ja teetä tarvii aina. Ei ole nyt sitten varaa piilolinsseihin.