Oli pieni takatalvi. Lunta tuli vähän ja leskenlehdet näyttivät tienvarsilla heikoilta. Nyt sää on kuin kesällä. Mutta nyt. Pitää tehdä muka jotain muuta. Olisin oikeasti halunnut olla kampaaja... vai olisinko? No oli liian aikaista. En yritä heti uudestaan.
Hittoku on mennyt hakuajat valmentaviin koulutuksiin. TELMA-koulutus olisi ollut ensi lukukaudeksi ihan kiva. Jos pysyisin jaloillani, nyt kun asun täällä ja otan lääkkeet. Se auttaa muka, -mutta oikeasti en ole enää edes kadotuksessa.
En pystynyt luottamaan itseeni ennenkään, mutta näköjään ei oikeasti tositilanteessa osaa. Se epävarmuus oli ollut jo poissa ja pelkotilat ja pakkoajatukset, -MIKSI ne ovat takaisin? Pystynkö tähän elämään ollenkaan. Pitäis jättää vaan muut elämään ja itse karata.
Ja sitten voi löytää lohtua siitä että muilla on kuitenkin asiat hyvin ja olla onnellinen, -muiden puolesta. Kaikki MUUT selviää niinhän se on että silloin on pilannut oikeasti vaan kaiken. Eri asia jos se on huono asenne eikä pilaakaan oikeasti kaikkea. Miksi ei ole oikeutta enää niihin hyviin asenteisiin?
Do I flee, do I fight?
Miksi pitäisi haluta tehdä sellaista mitä ei halua tehdä ja valita ne asiat joita ei halua valita? Miksi haluaisin ikinä olla pelkkä ötökkä? Voisinko olla leppäkerttu? En. Perhonen? Puoliksi perhonen, siivekäs enkeli mustilla siivillä tai vääriä enkeleitä.
Kyllä tässä on kesäkuuksi jotain tekemistä. Hammaslääkäriaikoja on kolme ja psykan kesäryhmä. Sitten lähden ehkä Tallinnaan? En ole käynyt siellä vielä koskaan. Sinne olisi vain yhden päivän retki.
Mutta sitten syksyksi pitäisi keksiä jotain. Ei ole mitään varaa mihinkään avoimen yliopiston kursseja ja olen nykyisin mielestäni liian tyhmä niihin yliopistokoulutuksiin? Haurastuneet aivot. Aivot on vuotaneet varmaan korvista ulos niiden pakko-ajatusten kanssa. Se aivovuoto se on varmaan. Ei ole lääkärin mukaan lääkkeet, eikö?
Vaikka haluan kuolla, on vuosia vaan odotettava ihan tyhjää. Että voi hankkia koiran, mennä kouluun? Varmaan KOLMEn vuoden päästä. En halua odottaa haluan lähteä jo, karata, katkaista linjat, mennä jonnekin muualle. Kadota. Haluan kadota.
Katoaminen tarkoittaisi että en olisi missään. Että minua ei olisi, että en olisi tietoinen missään. Tiedoksi että uskomukseni on että se on mahdotonta. Kukaan ei katoa, kenenkään tietoisuus ja olemassaolo ei katoa. Olemme kaikki oikeita.
Tuska on että hiusten kasvamistakin kannattaa mieluummin odottaa. Odotin kesän jälkeen että aikaa kuluisi niin paljon että laihtuisin, mutta en laihtunut. Ei musta tule kampaaja, ja pitää ajatella jotain muuta alaa, mutta en keksi mitään alaa. Enkö voi yrittää tätä alaa uudestaan vaikka kolmen vuoden päästä. No ehkä ei. Sitä ei kannata odottaa.
Miksi luullaan että valehtelee vaikka ei valehtele? Entä tilanteet joissa joutuu valehtelemaan vaan siksi että tietää että ei uskottaisi jos puhuisi totta. Miksi muistan niitä?
Muistan hetkiä. Kirjoitan niitä ylös. Ne on vaan palasia elämästä, jonka muistan. Onko se enää käyny mulle? Toisenlaisia palasia, muistoja, jotka näyttävät silmissä samalta. Onko se vielä käyny mulle?
Persoonallisuus ei vaihdu, mutta jos persoona on jossain vaiheessa vaihtunut, en huomaa. Puheääni on sanottu muuttuneen joskus, ja sitten se muuttui ehkä takaisin?
Jos etsin itseäni lapsuudesta ilman kuorta, en löydä itseäni? Etsin itseäni keväästä 2022, muistan sen kyllä, mutta missä olin? Muistanko väärin? Sinä vuonna olin 5 viikkoa osastolla, vaan huhtikuun. 2023 oli kamala osasto vuosi.
Tää on ihan
K a m a l a a
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti