Mutta on myöhäistä. Liian myöhäistä. Sitten nämä ajatukset tappaa mut taas. Kuolen ajatuksiin. Ja kuolen ja kuolen ja kuolen ja sinäkin kuolet ja kuolet ja kuolet muka itsemme takia vaikka kuolemme koko ajan toistemme takia.
Emme silloin voi olla toisemme. Ei meidän kuulu olla sama, ja kysyn itseltäni, että voinko olla vahva jos en kestä olla ihan kuka tahansa muu kuin itseni. Mutta en kestä.
Aamuyö, valvomisöitä taas. Hereillä olen ja kirjoittaessa viistoist yli neljä kello. Jouluun on enää 8 kuukautta kohta. Okei se on aika paljon, eikä sitä kannata vielä odottaa.
Tää elämä on aika hiton paskaa, ja ajankulu on myös kun on aikaa, mutta ei sitä kannattais käyttää odottamalla kuolemaa. Paitsi jos on niin vahva että osaa tappaa aikaa. No en osaa.
En koskaan koe liikaa surua siitä että menetän asioita, mutta se on mennyt siihen kyllä, että en enää välitä mistään mitään ja siksi päätinkin pitääkin koirista. Sitten haaveissa voi olla oma koira, eikä haittaa vaikka se ei toteutuisikaan.
En ole ihmisten kanssa samanlainen, mutta en huomaa, en muuta kuin että ei se kenelläkään mene tällä tavalla että mikään ei enää satu. Vaikka häiritsee, ärsyttää, haittaa. Ei satu. En ole itkenyt yhtään niin pitkään aikaan taas.
Viiden päivän päästä on joku palaveri, ja siinä selviää haetaanko mulle vähemmän tuettua paikkaa vai jäänkö tänne tai mitä. Haluaisin asuntojonoon odottamaan omaa kämppää. Mutta mulle sanottiin että yleensä ensin muutetaan vähemmän tuettuun.
Se on muuten silloin kuukausi siitä hiton koulun keskeyttämispalavereista. On tää nyt niin että 24. päivät taitaa alkaa tässä olla mulle pahoja. Pitää alkaa säikkyy varjoja joka 24. päivä. 8 niitä on ennen joulua.
En ole jaksanut enää välittää koska menetettiin lintu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti