Fire!

I would've wanted to fight!

Mutta on myöhäistä. Liian myöhäistä. Sitten nämä ajatukset tappaa mut taas. Kuolen ajatuksiin. Ja kuolen ja kuolen ja kuolen ja sinäkin kuolet ja kuolet ja kuolet muka itsemme takia vaikka kuolemme koko ajan toistemme takia.

Emme silloin voi olla toisemme. Ei meidän kuulu olla sama, ja kysyn itseltäni, että voinko olla vahva jos en kestä olla ihan kuka tahansa muu kuin itseni. Mutta en kestä.

Aamuyö, valvomisöitä taas. Hereillä olen ja kirjoittaessa viistoist yli neljä kello. Jouluun on enää 8 kuukautta kohta. Okei se on aika paljon, eikä sitä kannata vielä odottaa.

Tää elämä on aika hiton paskaa, ja ajankulu on myös kun on aikaa, mutta ei sitä kannattais käyttää odottamalla kuolemaa. Paitsi jos on niin vahva että osaa tappaa aikaa. No en osaa.

En koskaan koe liikaa surua siitä että menetän asioita, mutta se on mennyt siihen kyllä, että en enää välitä mistään mitään ja siksi päätinkin pitääkin koirista. Sitten haaveissa voi olla oma koira, eikä haittaa vaikka se ei toteutuisikaan.

En ole ihmisten kanssa samanlainen, mutta en huomaa, en muuta kuin että ei se kenelläkään mene tällä tavalla että mikään ei enää satu. Vaikka häiritsee, ärsyttää, haittaa. Ei satu. En ole itkenyt yhtään niin pitkään aikaan taas.

Viiden päivän päästä on joku palaveri, ja siinä selviää haetaanko mulle vähemmän tuettua paikkaa vai jäänkö tänne tai mitä. Haluaisin asuntojonoon odottamaan omaa kämppää. Mutta mulle sanottiin että yleensä ensin muutetaan vähemmän tuettuun.

Se on muuten silloin kuukausi siitä hiton koulun keskeyttämispalavereista. On tää nyt niin että 24. päivät taitaa alkaa tässä olla mulle pahoja. Pitää alkaa säikkyy varjoja joka 24. päivä. 8 niitä on ennen joulua.

En ole jaksanut enää välittää koska menetettiin lintu.

Vastatuulessa

   

En taas ymmärrä onko tässä elämässä enää mitään järkeä. Olenkohan edes tarpeeksi kapinallinen? En halua välittää itsestäni mitään, eikä mistään tule ystäviä eikä mitään. Vanhemmat asuu tässä kaupungissa myös mutta ei se oikeastaan muuta paljon.

Olen hiton yksinäinen enkä koe itseäni yksinäiseksi edes. Se mun pään sisällä oleva tilanne on vaan niin kamala, että en välitä edes mitään vaan syön vaan jätskiä ja karkkia ja hukun mielessäni kaikkeen kipuun.

Kun se koulukin meni niin ei tässä ole enää mitään, ja voisi nyt sitten vaan lähteä eikä tulla enää takaisin. Ei löytää taas itseään osastolta. Mutta ei se ei vaan ooo niin. En halua olla tämä ihminen joka olen vaikka haluan muka.

Se uni joka jatkuu jatkui taas. Se oli vieläkin se sama paikka. Jos se on todellinen paikka niin Suomi on paha maa. Ihmiset on pahoja mutta se ei ookkaan niin vaikka on.

Jos pitäisi löytää jotain positiivista ei löydy. Ei löydy valoa eikä kukaan jää enää edes mukaan. Olen haaskannut vuosia jos se kaikki on pelkkää mielikuvitusta. En jaksanut jäädä peilikuvani kanssa tappelemaan koko elämäksi, jos olisin tiennyt.

Jos hukun en jaksa olla paha kaiken ajan. Jos hukun kun hukun. En ole silloin se joka pelkään olevani. Jos olen menettänyt sen kuka olen ja kohtalo on ikiaikainen pahuus. Silloin näen loputtoman painajaisen ja ikiaikaisen talven enkä ole koskaan enää kaunis enkä vahva. Pelko, että en hetkeen ollut ollut ollut enää kukaan.

En ole mikään enkeli, enkä halua olla paha. En himoitse tehdä pahaa edes tai halua edes että kaikille käy se pahin mahdollinen. Olen aina yrittänyt olla hyvä.

Kun muistan kauneuden mutta en muista loputonta vahvuuden tuntoa, en muista oikein valoani. Mutta valo on poissa ja on myöhäistä, ei on myöhäistä. Ja kaikki esittävät että yrittävät tehdä jotain, vaikka minä haluaisin oikeasti yrittää voittaa.

Vaalit oli ja meni. Mun ehdokas pääsi läpi kumpaankin valtuustoon. Äänestin sellaista joka myös oli kolmekymppinen ja välitti luonnosta ja ympäristöstä. Ei kiinnosta edes niin paljon mikään muu yhteiskunnallinen kuin eläimet, ympäristöasiat ja luonto. Äänestän vihreitä yleensä. Eläinoikeuspuolue olisi sellainen mitä voisi äänestää myös mutta niillä ei ollut naispuolisia ehdokkaita, enkä viittis äänestää miestä.

Pitkäperjantai on, mutta en kuulu kirkkoon. En ole kristitty. Pakanallinen  Ostara/Eostre meni jo melkein kuukausi sitten. Ei sitä voi juhlia tässä mutta jos nyt sitten muiden perinteitä kunnioittaen katson tarjotaanko mulle suklaamunia.

K a m a l a a

Oli pieni takatalvi. Lunta tuli vähän ja leskenlehdet näyttivät tienvarsilla heikoilta. Nyt sää on kuin kesällä. Mutta nyt. Pitää tehdä muka jotain muuta. Olisin oikeasti halunnut olla kampaaja... vai olisinko? No oli liian aikaista. En yritä heti uudestaan.

Hittoku on mennyt hakuajat valmentaviin koulutuksiin. TELMA-koulutus olisi ollut ensi lukukaudeksi ihan kiva. Jos pysyisin jaloillani, nyt kun asun täällä ja otan lääkkeet. Se auttaa muka, -mutta oikeasti en ole enää edes kadotuksessa.

En pystynyt luottamaan itseeni ennenkään, mutta näköjään ei oikeasti tositilanteessa osaa. Se epävarmuus oli ollut jo poissa ja pelkotilat ja pakkoajatukset, -MIKSI ne ovat takaisin? Pystynkö tähän elämään ollenkaan. Pitäis jättää vaan muut elämään ja itse karata.

Ja sitten voi löytää lohtua siitä että muilla on kuitenkin asiat hyvin ja olla onnellinen, -muiden puolesta. Kaikki MUUT selviää niinhän se on että silloin on pilannut oikeasti vaan kaiken. Eri asia jos se on huono asenne eikä pilaakaan oikeasti kaikkea. Miksi ei ole oikeutta enää niihin hyviin asenteisiin?

Do I flee, do I fight?

Miksi pitäisi haluta tehdä sellaista mitä ei halua tehdä ja valita ne asiat joita ei halua valita? Miksi haluaisin ikinä olla pelkkä ötökkä? Voisinko olla leppäkerttu? En. Perhonen? Puoliksi perhonen, siivekäs enkeli mustilla siivillä tai vääriä enkeleitä.

Kyllä tässä on kesäkuuksi jotain tekemistä. Hammaslääkäriaikoja on kolme ja psykan kesäryhmä. Sitten lähden ehkä Tallinnaan? En ole käynyt siellä vielä koskaan. Sinne olisi vain yhden päivän retki.

Mutta sitten syksyksi pitäisi keksiä jotain. Ei ole mitään varaa mihinkään avoimen yliopiston kursseja ja olen nykyisin mielestäni liian tyhmä niihin yliopistokoulutuksiin? Haurastuneet aivot. Aivot on vuotaneet varmaan korvista ulos niiden pakko-ajatusten kanssa. Se aivovuoto se on varmaan. Ei ole lääkärin mukaan lääkkeet, eikö?

Vaikka haluan kuolla, on vuosia vaan odotettava ihan tyhjää. Että voi hankkia koiran, mennä kouluun? Varmaan KOLMEn vuoden päästä. En halua odottaa haluan lähteä jo, karata, katkaista linjat, mennä jonnekin muualle. Kadota. Haluan kadota.

Katoaminen tarkoittaisi että en olisi missään. Että minua ei olisi, että en olisi tietoinen missään. Tiedoksi että uskomukseni on että se on mahdotonta. Kukaan ei katoa, kenenkään tietoisuus ja olemassaolo ei katoa. Olemme kaikki oikeita.

Tuska on että hiusten kasvamistakin kannattaa mieluummin odottaa. Odotin kesän jälkeen että aikaa kuluisi niin paljon että laihtuisin, mutta en laihtunut. Ei musta tule kampaaja, ja pitää ajatella jotain muuta alaa, mutta en keksi mitään alaa. Enkö voi yrittää tätä alaa uudestaan vaikka kolmen vuoden päästä. No ehkä ei. Sitä ei kannata odottaa.

Miksi luullaan että valehtelee vaikka ei valehtele? Entä tilanteet joissa joutuu valehtelemaan vaan siksi että tietää että ei uskottaisi jos puhuisi totta. Miksi muistan niitä?

Muistan hetkiä. Kirjoitan niitä ylös. Ne on vaan palasia elämästä, jonka muistan. Onko se enää käyny mulle? Toisenlaisia palasia, muistoja, jotka näyttävät silmissä samalta. Onko se vielä käyny mulle?

Persoonallisuus ei vaihdu, mutta jos persoona on jossain vaiheessa vaihtunut, en huomaa. Puheääni on sanottu muuttuneen joskus, ja sitten se muuttui ehkä takaisin?

Jos etsin itseäni lapsuudesta ilman kuorta, en löydä itseäni? Etsin itseäni keväästä 2022, muistan sen kyllä, mutta missä olin? Muistanko väärin? Sinä vuonna olin 5 viikkoa osastolla, vaan huhtikuun. 2023 oli kamala osasto vuosi.

Tää on ihan

K a m a l a a

Pitkään aikaan

en ole käynyt, mutta tänään kävin Helsingissä. En muutamaan viikkoon ollut käynyt. Rahaa oli käyttää 20 € ja kaikki meni. Ostin muotovaahdon, kulmakynän, energiajuoman, vegaanisen wrapin kaupasta ja kävin kaakaolla kahvilassa. Sitten rahat oli menneet. 20 € on niin pieni raha. Ja huomenna olisin menossa Omenaan ja psykalle Matinkylän psykiatrian polille ja rahaa on ~1,50 €

Olen hiljainen. Lapsi oli puhelias, mutta joutui hiljaisen rooliin koulussa. Minä olen oikeasti hiljainen. Ei tee mieli vaan puhua tai ole ehkä liikaa omissa maailmoissani. Omat jutut on niitä, mitä muut eivät ymmärrä.

En tiedä mitä on vialla. En halua tai kaipaa edes tehdä mitään pahaa. En ymmärrä, miksi vihaisin turhaan hyviä ihmisiä tai miksi joku ärsyttää niin paljon, joka on mun mielestä paha tai ärsyttävä. Enkö osaa enää hillitä itseäni?

Miksi sitä usein sitten tiuskaisee tai sanoo jonkun vihalauseen vaan siksi että ärsytti joku torvelo tai tomppeli. En ole tyhmä, mutta olen koska syön psykoosilääkkeitä. Lääkkeet pilaa mulle ihan kaiken.

Olen hukannut tämän elämän. Ei ole kaunista, että kaiken pilaa se että antaa elämän virrata ohi ja se on virrannut enkä halua olla näin vanha. Olen pelännyt oikeasti, että lääkkeet ovat aiheuttaneet etten oppinut samaan tahtiin kuin muut

Erityisenä tukena olisi sitä alaa Tampereella, mutta en ole nyt lähdössä ainakaan tänä vuonna. Siihen on haku jo mennytkin. 

Pitäisikö mun silloin muuttaa tällaiseen paikkaan Tampereella? Ei ehkä se on poissuljettu, Tampere... Ei mulla kyllä ketään ole täällä Espoossakaan.

Pitäskö mun kuitenkin muuttaa tyyliä?

Jos vaihtaisi hameista mustiin housuihin ja pastellinsävyisiin trikoopaitoihin? Ehkä se ei ole mun juttu.

Kun kaikki on pilalla. Kaikki poliisiautot ja ambulanssit ei ole mulle. Mutta olen kyllä heikannut pahasti mutta vaan siksi että kaikki on pilalla. En voi korjata tätä.

Auringonvalo loistaa. En silmilläni näe siinä mitään uutta. En näe virtaavassa vedessä ja säihkyvissä väreissä mitään uutta. En haista päärynäteen tuoksussa mitään uutta. Olenko oikeasti silti muuttunut?

Tiedättekö on sellainen toivottomuus, että en osaa tai onnistu jatkovuosinakaan järjestämään asioitani. Ehkä oli tosiaan aikaista sille koululle... Keskittymiskyky ja psyyke ei vaan riittänyt. Pääkoppa ei kestänyt. Pitäisi pystyä normaaliin käytökseen. Mutta pystynkö/jaksanko myöhemminkään?

Ei se ole oikeasti niin että minusta ei ole sille alalle, mutta olin vaan liian aikainen lintu. Tiedättekö, lentää keväällä liian aikaisin Suomeen etelästä ja sitten tulee takatalvi ja lammikot jäätyy uudestaan, eikä selviäkään. Jospa sitten joskus yritän uudestaan?

Kävin Triplassa kaakaolla, Sokoksella ihailemassa meikkejä, joihin ei ollut varaa, istuin Esplanadin puistossa juomassa energiajuomaa. Olin melkein kuusi tuntia reissussa.

Unissa jatkuu vieläkin se sama juttu, se aika siellä tulevaisuuden Helsingissä/Espoossa, jossa sama tarina jatkuu. Helsinki on pahoilla, Espoo osittain hyvillä. Hyvien puolelle voi vaikka meren kautta uida. Joskus unet oli sellaisia, että kävin aina jossain. Miksi en näe enää normaaleja unia?

Olen muuten pikkupossu, kun olen niin lihava niin näyttää kuin ois raskaana enkä ole raskaana... Miksi en laihdu? Se heiluu siinä normaalipainon ja ylipainon rajalla BMIssä noin 25. Miksi ihmiset on niin lihavia? Eikö mun ja muidenkin olisi ihan helppoa vaan syödä vähemmän?

En tiedä miten laihtuisin kun en napostele edes tai syö hirveästi karkkia, jätskiä tai sipsejä tai muita herkkuja... Kaksi ateriaa päivässä ehkä on mulle liikaa. Pitäis syödä vaan aamupala, ruoka ja iltapala? En ole kyllä vuoteen nyt sitten laihtunut, siis mihinkään, vaikka piti. Mun uintikausi on alkamassa kuukauden päästä ja olen vieläkin yhtä pallukka kuin viime kesänä.

En halua olla pallukka pullukka. En halua olla tällainen possu ja käärme, no ei en ole porsas enkä käärme. Olenhan perhonen sen sijaan? Onhan siinä vielä siivet? En ole enää tiennyt onko mulla oikeasti edes siipiä.

Nyt sen keksin, osallistun tämän vuoden nanowrimoon. Siinä kirjoitetaan kuukauden aikana kirja. Ei, ei sittenkään. En ehkä pystyisi siihenkään. Pitäisi olla pitänyt niistä unista koko ajan päiväkirjaa, että voisi kirjoittaa siitä unissa olleesta tarinasta. En voi kirjoittaa kirjaa siitä tarinasta.

On liikaa ajateltu, en pysty edes ajattelemaan enää. Eikö ajatukset voisi pystyä pystymään vaan kasassa, niin että ei tulisi niitä ajatuksia, joita ei halua? En muista, miten ne pidetään kontrollissa. Näkyy ilmeistä, että tolla on joku oma jutska meneillään siellä päässä, ihan kaikille, enkä voi olla töissä.

Se työharjoittelu olisikin tullut liian äkkiä, enkä halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin joutunut keskeyttämään kesken harjoittelun. En olisi pärjännyt.

Muissakin asioissa. En pärjää. En voita. En edes selviä. Jos olen.

En halua olla pullukka. Nyt alan laihtua, aloitan uuden laihdutusvuoden. Uudenvuoden lupauksesta en ole laihtunut mihinkään yli kolmeen kuukauteen. Vihaan itseäni, jos olen vielä tänä syksynä yhtä lihava, -tai vaan lihavampi.

Ostin tällaisen hiusnaamion. Eläinkokeeton vegaaninen ja pitäisi auttaa kaksihaaraisiin! 

Hello April, kesä jo odotan sinua

 

Huhtikuu. Neljä viikkoa toukokuuhun. Kevät on pian puolessavälissä jo. En anna tän koulujutun menemisen pieleen vaikuttaa kuitenkaan niin että menettäisin rakkauteni hiuksiin. Osaanpa ainakin hoitaa omat hiukseni paremmin.

Ehkä oli vaan liian aikaista. No maahankaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Elämä on pettymyksiä välillä. Mitähän saan kerrottua täällä elämästäni ilman koulua. Jos laitan välillä meikki- hius- ja muita tuotekuvia. Sika hienoa että nykyään on EUn alueella kosmetiikan eläinkoekielto. Ja siinä ei ole enää se siirtymäaika.Voi ostaa kaikkia tuotteita ja meikkejä.

Oon väriexpertti, ehdin käydä kummatkin värjäyskurssit ja ensimmäisen kampaajapalvelut ja hoidot.

Ajatusongelmat vaikuttivat niin paljon. Se miten se näkyy ulospäin ei tietty näy mulle itselle mitenkään, mutta kyllä ajoittain vajoan omiin ajatuksiini. Kutsun pakkoajatus- ja psykoosimörköä nimellä Röllipeikko.

Siksi että liikaa näkyy, mutta ei mitään koskaan tapahtunut normi-elämän puolella. Kuinka saisin piilotettua kasvoiltani pakkoajatukset ja erityisesti niiden aiheuttaman ahdistuksen? Ehdotettiin sitä Live -ammattiopistoa, mutta siellä ei ole mitään kivoja aloja.

Pystyn tavallaan tekemään mutta keskittymiskykyä ja siten oppimista häiritsee liikaa se Röllipeikko. Ja se sisäinen maailma, josta en pysty edes selittämään ymmärrettävästi. Ehkä yritän joskus uudestaan? Vaikka kolmen vuoden päästä?

Mutta en voi jos olen oikeassa, koska en ole ennenkään parantunut tästä, vaikka osastolla olin viimeksi 2023. Tilanne on että melkein pystyin. Ihan melkein, ja sitten ne ajatukset ja ahdistus ainakin näkyy vaan kasvoista.

Ois pitänyt yrittää enemmän.

Kävin tänään koululla vielä viemässä kirjat ja koulun tietokoneen takaisin. Kuinka paljon tää on sattumaa että kävi näin? Pelkään kyllä et on yhdestä asiakkaasta kiinni. Ja yhdestä kerrasta kun ne pakkoajatukset pilas kaiken.

Pakkoajatus on helposti selitettynä sitä että pelkään että tulee ajatus ja sitten tulee se ajatus mitä pelkäsi. ja sitten siitä ajatuksesta ei pääse eroon eikä pysty keskittymään. Ja se ajatus on aina sellainen mikä on jotenkin päinvastainen sille mitä oikeasti haluaisi tai ajattelisi tai valitsisi tai aikoisi tehdä.

Olis vaan pitänyt lähteä kotiin. Se olisi korjannut. Keskittymiskyky on vaan kerran aiemmin herpaantunut koulussa pahemmin. Yks päivä ajattelin että mitä jos oisin taas osastolla välillä. Ei nyt tarvii, -mutta melkeen halusin taas olla osastolla. Siellä tottui vuonna 2023 olemaan. Ja sitten en välittänyt enää hittoakaan missä oon.

En välitä turhaan itsestäni mitään. Ystäviä ei ole ollenkaan. Olen jotenkin outo. Saatan vaikka hetkeksi pysähtyä tuijottamaan ihmisiä ja tuijottaa ihmisiä vahingossa vaikka junassa. Onkohan mulla kuitenkin jotain neuropsykiatristakin ongelmaa?

Miksi minulla ei ole rahaa mihinkään? Tiedän jo mitä ostan kun saan seuraavan kerran rahaa. Tarvii tietyn meikin ja sitten ostan sen Fructicsen ananas-hiusnaamion. Ja muotovaahtoa. Ja teetä tarvii aina. Ei ole nyt sitten varaa piilolinsseihin.

"I'm the shadow that nobody sees", -kadoksissa

Lauantaina oli Enemy Insiden keikka On The Rocksissa. Siellä oli ihan kiva tunnelma, ja kiinnostuin lämppäribändistäkin. Olin eturivissä ja pääsin Enemy Insiden instagramissa kuvaankin sieltä eturivistä olin katsomassa.

On kiva bändi. Uuden polven goottimusiikkia. Keikka hyvä ja loistavasti laulaa livenä. En hirveen usein käy nykyään keikoilla. 

Joskus haaveilin, että musta tulis laulaja mutta en pysy nuotissa.

Olen varjo jota ei muista, ei näe kukaan. Melkeen kaikki, jotka tunnen, ovat mielenterveyspiireistä. Jos tunnen edes ketään. Sitten valoa toi syksystä alkaen se kampaajakoulu, -ja sitten sekin meni pieleen. Niinkuin kaikki muukin. Siellä kaikki on, pielessä.

Vaativana erityisenä tukena sitä alaa olisi Tampereella, jos ensi vuonna uskaltaisi yrittää (tänä vuonna ei, siellä on haku jo loppu). Mutta en laita sitä tavoitteisiin. Ei sekään ehkä onnistuisi. Hiton diagnoosit ja muut mielenterveyskuntoutujalokeroinnit. En olisi viiltänyt ketään millään partaveitsellä, vaikka mulla onkin pakkoajatuksia.

En näe itselläni tulevaisuutta. Kaikki yleensä voi ajatella, että on onnekkaita kun saa olla täällä, pitää vaan pitää kiinni omasta kohtalostaan ja elämästään. Silloin on aina toivoa. Nyt musta ei tunnu, että asiat on hyvin mulla. Eikä asiat mulla olekaan hyvin tulossakaan olemaan.

Näen lohduttoman, loputtoman syvyyden ja ikiaikaisen talven, vailla mitään mahdollisuutta palata edes kauneuteen, minä joka muistan elämäni, jossa olin joku, joka välillä uskoi voivansa voittaa kaiken ja että kaikki lopulta on kunnossa.

En ole se enää joka olin, en ole enää kaunis. En ole enää siellä mistä voi aina palata. En halua palata, jos olen pelkkä olio. Menneeseen aika kulkee, taaksepäin, unissani eteenpäin, ja jos olen lopulta siellä pääsen sittenkin pois. Niin mun pitää siitä ajatella.

Ajattelin kumminkin itsekin, että haluunko edes olla parturi-kampaaja, ajattelin että ehkä en kun pitäisi pystyä koskemaan ihmisiin ja keskittyä pitkä aika. Ja kun on niitä pakkoajatuksia...

Lähinnä siellä se keskittymisongelma oli vaan ne pakkoajatukset, jos niitä tulee. No ehkä se sitten on vaativan erityisen tuen tarve. Kun ei normi ihmiset ymmärrä mitään mielenterveysongelmista.

Mutta eiköhän tää ollut tässä, -ei sitten kampaajaksi. Hiuksista voin silti pitää. Värjäyskurssit kerkesin käydä loppuun ja hoito- ja kampaajakurssin en edes ytoja (yhteiset opinnot).

... Harmittaa...

Olikohan virhe ollut kertoa olleensa osastolla ja asuvansa tuetusti ja käyvänsä psykiatrilla? Kun sellaiseen on niin suuret ennakkoluulot. Mutta kai ne pakkoajatukset näkyy keskittymisessä.

Aikanaan jäin työkyvyttömyyseläkkeelle, kun en välillä voinut keskittyä vaikkapa puoleen tuntiin. Siihen nähden tilanne on mennyt eteenpäin. Häiriöt kestää välillä ehkä noin 15-30 sekuntia, jos tsemppaan. Opettajat näki sen sitten työturvallisuusriskinä... Ja olivat väärässä.

Keikka kyllä piristi, ja sitten jotenkin väsytti. Nukuin koko seuraavan päivän.

Pienet mustat siivet

 

Jouduin nyt kyllä lopettamaan sen koulun. Mielenterveysongelmien takia tietysti, kuinkas muutenkaan. Oli kyllä tuntunut että en oikein suoriutunut. Lääkkeet jotenkin ehkä on huonontaneet muistia ja siten vaikuttaneet oppimiseen. 

 Mutta nyt olin siis siellä ollut elämästäni puoli vuotta niin se on pitkä mutta lyhyt aika. 

Opettaja sanoi että mun poissaolokohtaukset on huomattu, eikä niiden takia haluta antaa tehdä asiakkaita. No en varmana ole asiakkaille vaarallinen, mutta sitä mieltä opettajat on... Sellaista yleensä että kun tulee pakkoajatus en hetkeen pysty keskittymään.

Tää on nyt ollut taas tässä... Käsitän kyllä että mut on käsitelty täysin väärin mut ei se auta. Miten oon niin hiivatin heikko että en pysty edes elämään?

Tunsin joskus oloni niin vahvaksi. On täysin eri asia olla huonoin ja heikoin kuin olla kaunein ja voimakkain. Ei se ole minulle ihan sama oikeasti. Miksi kaikki on taas rikkoutunut pelkästä ajatuksesta?

Nyt mulla on vaan pienet mustat siivet ja heikko olo.

In the lights, -valoissa

Viikko on taas mennyt kuin sumussa. Asiat joita ei oikeasti tapahdu eivät jää mieleen. En muista missä olen ollut ja mitä tehnyt, -melkeen. No sen muistan muuta en.

Tässä kuvassa olen Isossa Omenassa, sen jälkeen kun kävin psykalla. Ostin jotain uutta hiusnaamiota, mutta ostan paremman aurinkokivestä maanantaina. Jos rahat riittää, ainakin.

Olen käynyt (koulun lisäksi) hammaslääkärissä maanantaina, tiistaina psykalla, sellossa keskiviikkona ja hammasröntgenissä torstaina ja laulutunnilla perjantaina. Ja tänään olen hereillä taas at four in the morning. Enkä aio nukkua.

Meillä alkaa miesten hiustenleikkaus ensi viikolla. Osaanko enää leikata naistenkaan hiuksia? Pitäiskö kertaa perusasiat tänä yönä. Mut on varmaan oikeesti kirottu olemaan haluamatta kuolla...

Koska en jaksa kuolla vielä, vaikka on painajainen jonka takia ei tunnu miltään, vaikka ei ole väliä tuleeko mulle maksasairaus tai borrelioosi enkä välitä missä asun ja mitä teen.

Juon teen.

En juo.

En voi väittää muka etten välitä itsestäni, mutta en voi välittää itsestäni, koska uskon että mua rangaistaan ja että en ansaitse elää. Haluaisin elää, muttakun en ansaitse elää enää.

Haluaisin elää jos en olisi hitto pilannut kaikkea kaikille toisille. Mitä hiivattia? Miksi uskon että kyllähän kaikki varmaan pettyy.

Ja kyllähän ne hiukset värjäytyy ja osaan pitää tietystikin saksia. Mutta luonnistuuko multa kampaukset en usko.

Joskus tuntuu että tekis mieli soittaa itselleen ambulanssi tai lähtee päivystykseen, mutta silloin tuntuu että pärjään himassa. Osastolla en ole ollut nyt viiteenttoista ja puoleen kuukauteen.
 

MISSÄ KAIKKIALLA OLEN OLLUT OSASTOLLA? Jorvi P1, P3, P4, PN1, PN2, Peijas P1, P3, Aurora P5, Psykiatriakeskus P5, P9, Hyvinkää, Lohja. Kyllähän siellä on ollut oltua...

Quite depressed, -paskana-

Tänään en jaksa lähteä minnekään. Joskus bussit menevät vaan ohi ennen kuin ehtii pysäkille ja on parempi lähteäkin kotiin kuin odottaa seuraavaa bussia. Olen niin paskana että en jaksa lähteä tänään edes kaupungille.

Miten kestäisi epäonnistumiset? Mitä teen jos oikeasti en ole valmis enkä osaa? Miten voisin ottaa muut enää kiinni? Miten olisi muuttunut tarpeeksi että ei kävisi enää pelkästään huonosti ja rumasti. Olen niin LIHAVA. 

Salilla käyn tänään, muualla en.

Ja miksi en laihdu?

Syönkö liikaa?

On tullut kauhea ahdistus että pitäisi keskeyttää koulu. Miten nämä lääkkeet ovat vaikuttaneet oppimiseen? Miten tyhmä ihminen voi olla? Miksi en mielestäni osaa yhtä hyvin kuin muut. Olen valitettavasti kyllä oikeassa siinä.

On tyhmää että pitäisi vielä muka uskoa ja yrittää vaikka tuntuu että olen huono ja heikko. Mutta en ole paha, vaikka luullaan että välitän muka vaan itsestäni ja rakastan muka vaan itseäni enkä ketään muuta ja muka käytän toisia vaan hyväkseni.

Olenko narsisti?

En mielestäni.

Ei ole kyllä mitään hyötyä enää elää. Miksi jatkaisin elämää? Tulen kuitenkin aina takaisin kun yritän kuolla, -ei sitä kuolemaa voi käyttää hyödyksi. Elämän kiertokulkuun kuuluu jälleensyntymä ja joudun takaisin ja sit seuraavassa elämässä olisin oikeasti paha...

Mitä jos saisin muistinmenetyksen, enkä muistaisi enää kuka olen enkä tietäisi enää kuka olen. Olisiko silloin löytynyt lopulta oikea totuus eikä näitä sirpaleita joita olen yhdistänyt ehkä väärin. Mitä jos kaikki oikeasti tietäisivät koko ajan kuka olen kun olisin jossain?

Näkevätkö kaikki?

Muistavatko kaikki?

Unohtavat. Ei ole hyötyä pukeutua hienoihin vaatteisiin ja meikata, kun kenellekään ei jää mieleen muuta kuin se mitä on meneillään minun päässäni, ja kuvittelen vaikka en luulekaan että kaikki kuulevat kaiken mitä edes kuiskaan ja sieluissaan kaiken mitä edes ajattelen.

Silti teen niin. Meikkaan ja katson joka aamu että olen sävy sävyyn tai yhteensopivissa sävyissä. Lähden täydessä tällingissä. Meikit järjestyksessä. Katson. Onko tukka hyvin? Käyvätkö nämä vaatteet oikeasti kaikkien mielestä yhteen?

Hiussuru

  

 Olen kyllä tosi surullinen hiuksistani. Ne eivät nimittäin ole sitä todellakaan mitä olivat nuorempana. Mitä niille oikein on tapahtunut? Ne eivät oikeasti ole vain lyhyemmät vaan heikommat, huonommat. Voiko biotiini aiheuttaakin hiustenlähtöä? Niitä on kyllä ehkä lähtenyt...

Nyt kyllä, EI on ei ollut niin kauan, mutta kokeilen melkeen kuitenkin sitä lääkettä. Pelkään että sekin vaikuttaa hiuksiin. Mutta tää on ihan kamalaa. Mutta mulla on melkeen nyt pakkomielle saada hiukset kasvatettua edes vyötärölle asti 

Talvilomalta

heis, nyt juuri kun joululoma vasta loppu on taas loma ja talvea jäljellä 13 päivää.

Mulla on joku pakkomielle hiuksistani, kun ei vaan kasva nopeammin. Joskus oli peppuun asti ja sitten pilasin hiukset vaalentamisellla pari kertaa. Ois nyt jo pitkät. Mutta biotiininkin avulla menee kyllä pari vuotta. Mutta sitten menee toivottavasti en jossain vaiheessa valitse pätkästä näitä.

Siihen koiraan en saa mitään säästöön. Viimeisetkin roposet meni taas eilen johonkin muuhun. Koiraan pitää saada säästöön 20 €/ viikko tai tässä ei ole mitään järkee, mutta sitten ei riittäisi rahat meikkeihin ja hiuksiin.

Ois kiva välillä käydä ulkona syömässä. Ei mitään varaa.

Miten tässä voi nyt olla vielä 8 päivää lomaa? En ota kevyesti. Salilla pitää jaksaa käydä. Ja tänään kävin saunassa salin ja ruoan jälkeen.

En halua syödä enää koskaan mitään jos en laihdu. Mulla oli joskus syömishäiriö... Melkeen ainakin. Paastosin ja ahmin kausimuotoisesti. Olin tosi laihakin, pienimmillään 49 kiloa ja 172 senttiä.

Haluaisin nyt laihduttaa vain 60 kiloon edes. Tässä iässä se riittää. 10 kiloa piti olla heihei kesäksi mutta ei se onnistu.

En ole kokenut enää edes itseäni yksinäiseksi vaikka olen täysin yksin ehkä täällä.

Kuvittele hetki, jonka aikana kuljet ikuisuuksien ajan korkealle vuorelle kuumuudessa ja koskaan taistelu ei ollut ohi vaikka kuitenkin oli. 

 

Aikoja

Mitä jos kokee joutuneensa väärälle puolelle jossain asiassa eikä olekaan niin, että on syyllinen? Mitä jos en ole tehnyt sitä, mitä luullaan tehneen, eikä se ole niin, että se toinen ei ole syytön? En hyväksy todellakaan pahuutta, enkä saa itsekään luulla, että aion satuttaa toisia. 

Unissa on jatkuneet ajat, joissa en ole täällä, vaan tulevaisuuden Espoossa, jossa kauppakeskukset ja kaavoitus on muuttunut. Kaikki mun omat päänsisäiset jutut vaan jatkuu niissä unissa ja unet ovat jatkoa aikaisemmille unille.

Miksi tuntuu taas itseni sisällä niin pahalle? En ole tyytyväinen siihen, kuka olen. Jos en halua olla itseni niin eikö mun kuuluisi vaan heittää veivini? Mutta tiedän, että itsemurha ei pelasta mua. Eikä mikään muukaan pelasta.

Mutta en saa suostua tottelemaan ja olla olematta kiltti tyttö.

Kaikki on vaan taas sillä tavalla, että en ole sisältä, mutta kaikki on ihan pirstaleina. Enkä siedä itseäni ollenkaan enää. Menee hermot. Välillä suutun tai pelottaa niin paljon. AHDISTAA tajuutteko?

Koulussa on värjätty ja värjätty koko kuukausi ja nyt vaalennetaan. Omia hiuksiani värjää ehkä enää koskaan, koska värjääminenhän hapettavilla väreillä suorastaan tappaa hiukset enkä halua tehdä hiuksistani kuolleita ja ohuita ja heikkoja taas.

Mun hiukset on muuten hyvä, mutta menee vaalentamisesta ja muustakin hapetevärjäyksestä valitettavasti todella huonoon kuntoon. Ja niiden oma rakenne on sellainen lasimainen.

Viha on sairaus, se heikentää meitä ja tappaa meidät sisältä. Ikiaikainen viha on pelkkää sairautta. Se saa meidät tuntemaan itsemme heikoiksi ja väsyneeksi, vaikka aina luullaan, että viha vahvistaa. En itse vihaa enää kuin itseäni tai sitä, joka uskon että olen, vaikka en halua olla.

Last winter month

Viimeinen talvikuukausi. Miten talvi on tällä kertaa mennyt niin nopeasti? Ei tuolla kyllä oikeen ole edes lunta.

 Huomenna ei koululle, meillä on tunnit Teamsissa. Menisikö huomenna sitten Helsinkiin, nimittäin...

 Pitäs käydä siellä työharjoittelupaikkojakin hakemassa. En tiedä kyllä mitä siitäkin tulee, mutta ei siitä kaikki voi pilalla olla. Sen pitää olla parturi-kampaamo ja olla Espoossa tai Helsingissä.

En kyllä mitenkään voi ymmärtää miten voin olla töissä edes sitten syksyllä, tosin työharjoittelussa vaan. En halua rasittaa itseäni liikaa.

Ei jännitä enkä tunne mitään kauhua, mutta mietin vaan miten mielenterveys kestää sen työharjoittelun sitten. Ja osaanko edes tarpeeksi sitten? Nyt on kyllä vasta kolme kurssia käyty. 

Enkä olekaan edes luovuttanut melkein, vaikka välillä kyllä on tuntunut että joku on varmaan kironnut mut kun on ollut niin kamala elämä. Olenko oikeasti eksymässä taas mun tarinasta?

Voisin mennä normaalimaailmaankin sieltä mielikuvitusmaailmasta, mutta tuntuu että sillä ei ole merkitystä enää. Miksi välittäisin normi elämästäni mitään? Miksi luulisin että voin voittaa mitään, jos vaan haaveilen.

Ongelma on että en voi haluta tehdä sellaista mitä en halua tehdä. Mitä arvot oikeasti merkitsee? Entä se mitä pelkää tai mitä ei halua kokea? Jos aika kulkee taaksepäin mitä teen toisin?

Kesää kohti mennään ja se on paljon lähempänä eteenpäin kuin taaksepäin. Kevät on oikeastaan jo alkamassa.

Haluun pidemmät hiukset kasvavat niin hitaasti. Ja pienemmän painon. Kesäksi ois nyt tavoite saada pois ainakin se 6 kg. Tänään se oli 74 kg/ 172 cm. BMI 25,0. Jos ois edes 68 kg kesällä. Oikee tavoite on 63 kg mutta ei ehdi siihen kesäksi ei mitenkään, jos ei rupee jättää aterioit välii...

Mutta mä oon se joka päättää mitä minä teen. En halua olla vaan tällanen pulla. Ihmisiä on niin paljon pulleita että en ole edes niin lihava, enkä mikään laihdutusleikkaustapaus, mutta ois kivaa olla kevyt. Kuntosalilla olen käynyt kohta puoli vuotta, tosin ensin aloitin viikolla päivässä. Enkä ole laihtunut mitään melkeen. Mikä mättää? Varmaan ne lääkkeet. Lihaksia on kyllä ilmestynyt.

Ehkä saan tän unirytmin nyt kuntoon. Heräsin about neljä yöllä enkä mennyt uudestaan nukkuu. Unissa käy ihan kummia, siellä jatkuu mun toinen elämä, joka yö melkein se sama kaupunki. Muuttunut maailma.

En ollut pitkään aikaan maalannut mutta nyt maalasin illalla. Tuntuu että olisin voinut opetella piirtämistä ja maalaamista enemmän, niin osaisin paremmin tekniikat. Helppo on piirtää kasvoja ja vaikea piirtää vartaloita ja vaatteiden ryppyjä.