"I'm the shadow that nobody sees", -kadoksissa

Lauantaina oli Enemy Insiden keikka On The Rocksissa. Siellä oli ihan kiva tunnelma, ja kiinnostuin lämppäribändistäkin. Olin eturivissä ja pääsin Enemy Insiden instagramissa kuvaankin sieltä eturivistä olin katsomassa.

On kiva bändi. Uuden polven goottimusiikkia. Keikka hyvä ja loistavasti laulaa livenä. En hirveen usein käy nykyään keikoilla. 

Joskus haaveilin, että musta tulis laulaja mutta en pysy nuotissa.

Olen varjo jota ei muista, ei näe kukaan. Melkeen kaikki, jotka tunnen, ovat mielenterveyspiireistä. Jos tunnen edes ketään. Sitten valoa toi syksystä alkaen se kampaajakoulu, -ja sitten sekin meni pieleen. Niinkuin kaikki muukin. Siellä kaikki on, pielessä.

Vaativana erityisenä tukena sitä alaa olisi Tampereella, jos ensi vuonna uskaltaisi yrittää (tänä vuonna ei, siellä on haku jo loppu). Mutta en laita sitä tavoitteisiin. Ei sekään ehkä onnistuisi. Hiton diagnoosit ja muut mielenterveyskuntoutujalokeroinnit. En olisi viiltänyt ketään millään partaveitsellä, vaikka mulla onkin pakkoajatuksia.

En näe itselläni tulevaisuutta. Kaikki yleensä voi ajatella, että on onnekkaita kun saa olla täällä, pitää vaan pitää kiinni omasta kohtalostaan ja elämästään. Silloin on aina toivoa. Nyt musta ei tunnu, että asiat on hyvin mulla. Eikä asiat mulla olekaan hyvin tulossakaan olemaan.

Näen lohduttoman, loputtoman syvyyden ja ikiaikaisen talven, vailla mitään mahdollisuutta palata edes kauneuteen, minä joka muistan elämäni, jossa olin joku, joka välillä uskoi voivansa voittaa kaiken ja että kaikki lopulta on kunnossa.

En ole se enää joka olin, en ole enää kaunis. En ole enää siellä mistä voi aina palata. En halua palata, jos olen pelkkä olio. Menneeseen aika kulkee, taaksepäin, unissani eteenpäin, ja jos olen lopulta siellä pääsen sittenkin pois. Niin mun pitää siitä ajatella.

Ajattelin kumminkin itsekin, että haluunko edes olla parturi-kampaaja, ajattelin että ehkä en kun pitäisi pystyä koskemaan ihmisiin ja keskittyä pitkä aika. Ja kun on niitä pakkoajatuksia...

Lähinnä siellä se keskittymisongelma oli vaan ne pakkoajatukset, jos niitä tulee. No ehkä se sitten on vaativan erityisen tuen tarve. Kun ei normi ihmiset ymmärrä mitään mielenterveysongelmista.

Mutta eiköhän tää ollut tässä, -ei sitten kampaajaksi. Hiuksista voin silti pitää. Värjäyskurssit kerkesin käydä loppuun ja hoito- ja kampaajakurssin en edes ytoja (yhteiset opinnot).

... Harmittaa...

Olikohan virhe ollut kertoa olleensa osastolla ja asuvansa tuetusti ja käyvänsä psykiatrilla? Kun sellaiseen on niin suuret ennakkoluulot. Mutta kai ne pakkoajatukset näkyy keskittymisessä.

Aikanaan jäin työkyvyttömyyseläkkeelle, kun en välillä voinut keskittyä vaikkapa puoleen tuntiin. Siihen nähden tilanne on mennyt eteenpäin. Häiriöt kestää välillä ehkä noin 15-30 sekuntia, jos tsemppaan. Opettajat näki sen sitten työturvallisuusriskinä... Ja olivat väärässä.

Keikka kyllä piristi, ja sitten jotenkin väsytti. Nukuin koko seuraavan päivän.