viisi viikkoa kevääseen

 

Perjantaina oli laulu tunti ja eilen Selloilua (Espoon Sello kauppakeskus) ja illalla sauna. Tänään en tiedä mitä tekisin. Ei viitsi mennä niillä rahoilla tällä kertaa syömään kun täälläkin saa ihan hyvää ruokaa.

Rahaa taitaa olla 9,30 € nyt. Oon meikkifriikki ja koukussa meikkien ostelemiseen. Sitten huomasin että ei meikkilaukku mee melkeen enää kiinni. Pidän vähän kyllä meikkien ostamisessa nyt taukoa.

Silloin joskus oli koukku Shein-shoppailuun, joka johti klarna-luottotietojen menetykseen. Kun viitsisi vaan hoitaa raha-asiat... Nyt ei sitten Klarnalla shoppailla. Mitä mulla on ulosotossa? Jotain 1000 € en tiedä.

Oli joku oman hyvinvoinnin arviointilomake pitänyt täyttää. Mitä siihen pitäisi muka kirjoittaa? Pitäisikö valehdella välittävänsä itsestään ja pitävänsä itseään jotenkin tärkeänä. 

Kestän että en kestä enkä välitä itsestäni mitään enää koskaan missään. En olikeasti usko todellakaan että elämän jälkeen olisi kaikilla taivas taivas tai helvetti. Tietoisuus on jatkuva eikä se voi kadota. Eihän jotkut elä edes kuin vaikka kaksi viikkoa. Miksi sellainen menisi sitten vaan taivaaseen? 

En ymmärrä ollenkaan kristinuskoa. Miksi helvettiin ansaitsee siinä mennä jos ei vaan usko tietyllä tavalla tai vaikka jos on sellainen jolla on paljon rahaa. Raha on pahaa, mutta merkityksetöntä arkielämän ulkopuolella.

Tietty synnytään uudelleen, ollaan kaikilla tähdillä, kaikissa universumeissa on kaikki, ellei olla tehty ikiaikaiset virheet.

Ikuinen, ikiaikainen, lopullinen, loputon. No nyt joku järki tähän. Ei kaikki voi loputtomasti olla pilalla mun ajatuksista, tai mun mahasta tai siitä mitä minä painan. Olen joskus ollut 50 kiloa, ja nyt olen 25 kiloa enemmän. Se on vähän ylipaino, koska olen 172 cm.

Kun ei kukaan katoa niin kun on pakko niin kuljetaan. Eteenpäin, yritetään korvaa, korjaa, olla koiratkin, olla pyytämättä sävelkorvaa, jos sitä ei ole suotu, ja laulaa silti. Kulkea laulaen, ja kulkea pois unissa, loputtomasti.

Kiivetä korkealla vuorelle, saavuttaa valo, ja joutuakin silti vielä jatkamaan matkaa. Nähdä kaikki kärsimys, ja kaikki kipua. Saavuttaa rauha loputtomuudessa vasta sitten kun kaikki on takaisin kaunistal,

Taivaasta lahjoitettu Personal trainer

 

Kävin taas Helsingissä tänään, mutta nyt rahat on, -taas, loppu. Perjantaina on laulutunti, mutta ei ole varaa käydä samalla edes teellä, vaikka onhan se halvempaa juoda teetä kotona.

En pääse irti pakkomielteestä, että ihan kaikki on minun mielestäni kirjaimellisesti tuhoutunut vaan sen takia mitä minä painan, tai ei pelkästään se että mitä vaaka näyttää, vaan se miltä näytän peilistä tai miltä maha näyttää ihan varmasti ulkopuolisille.

Luulisi nyt että hei nyt joku järki tähän. Ei kaikki pahuus ja vihaaminen maailmassa voin johtua siitä miltä mun maha näyttää, tai mitä painan.

Ei siinä ole mitään järkeä, mutta jos se silti on vaan niin, niin miksi taivaasta ei sitten annettu mulle personal trainer, -fitnesskuntoon! Personal traineriin ei ole varaa täällä maan päällä, mutta mitä muka on mitä jumalattaret tai enkelit ei voisi hoitaa, -uskoi ihminen sitten kumpiin vaan, kumpiinkin tai vaikka että ne ovat sama asia?

En ole ehkä mikään enkeli, koska mulla ei ole enkelinsiipiä, on vaan perhosen siivet, tai hyttysen siivet ehkä. Miten pieni olen? Olen pelkkä piste jos katsotaan maailmankaikkeuden mittasuhteissa. Ei maailmakaikkeutta voi jumalauta tuhota pelkkä piste.

Miksi se olisi tuhoutumassa, ihmistenkö takia, kaikki galaksit tulevaan ja menneeseen nähden, valovuosien ja vuosien päässä olevat galaksit. Koska en ole kyllä koskaan ollut mikään tuholainen, mutta pitäisikö vaan yrittää hoitaa omat asiani, kun en voi kaikkea tätä korjata.

En ole mikään saamarin ikiaikainen kaunotar voinut enää olla. Sellaisistakin on joskus ollut kyse, -välillä omilla matkoilla metsässä ja kaupungilla, välillä vaikka psyka-osastoilla ja välillä unissa. Mutta nyt, mistä löytäisin kaukaiset valot, ei menneessä vaan tulevassa.

Näkyy ikuinen pelko, että ei ikinä voi nousta. Koskaan olla enää kaunis, olla enää hyvä, palata hyvyyteen vaikka ei vielä ole luopunutkaan hyvyydestä ainakaan omasta tahdostaan. Kun ei ole paha, paha paha.

Jos saan edes painon alas taas, niin saan edes jotain kontrolliin. Kuntosali joka toinen päivä, koko helmikuun loppuun asti, ja sitten ehkä vielä useammin, ehkä 5 kertaa viikossa. Taivaasta ei kuulu antaa personal traineria kuin siksi, että kaikki on muuten pilalla.

Ehkä kaikkea ohjaa liikaa pelko, jos on niissä omissa maailmoissaan. Siellä toteutuu kaikki minkä pelkää toteutuvan. Jos pelkää että pelkkä ajatus pilaa kaiken, niin silloinkin kaikki on sitten muka pilalla ajatuksen takia loputtomasti tai lopullisesti, haha kumpihan on lopullisempaa ja lohduttomampaa, olla loputtomasti vai lopulisesti pilalla kaikki.

Mutta jos olen nyt enää vain kulkija, enkä enää kaunotar enkä hirviö, niin mitä mun pitää täällä elämässä tehdä, tässä elämässä ei aivan varmasti ole mitään kadehdittavaa kenelläkään, ja kyllä, kärsin varmasti tarpeeksi. Siitä alkaen kun se on loppu ollut jo kesäpäivänä  vuonna 2007, tai ennen sitä, ensimmäisenä syyslukukauden kouluaamuna 2005. Ja sen jälkeen monta kertaa loppu, loppu ja loppu.

Ja nyt loppu! Mutta kun äiti, en halua olla paha ihminen.

Vuoden päämääriä

 

Hei, nyt on tamikuu yli puolenvälin ja talvea jäljellä alle puolet, jos nyt maaliskuuta voi sitten edes kevätkuukaudeksi sanoa. Kesän helteisiin on aikaa, -mutta jos joku odottaisi vaan kesää eikä mitään muuta niin ei sellaisella niin kamalaa edes olisikaan.

En osaa sanoa kuin että mulla kuuluu olla kamalaa, vaikka asiat joita murehdin ovat sellaisia että en voi korjata niitä edes. Murehtiminen jonkun mielestä on turhaa, mutta on niitäkin jotka eivät niin paljon sure, -ne tosin ovat koirat.

Koirahaave siirtyy ehkä kauemmas kun en tiedä onko mahdollista muuttaa asuntoon jossa voi pitää koiraa. Luottotiedoissa on nimittäin merkintöjä, ja jos asun jossain tukiasunnossa sitten niin lemmikit niissä, ainakin Espoossa, on pääosin kielletty.

Koira olisi piristänyt, mutta muuten en tiedä miten pysyn nyt tällä kerralla enää edes hengissä. Uskon nimittäin että kaikki haluaa että kuolen ja rankaisee ja kiduttaa. Oikeastaan en täysin ole edes masentunut, vaikka mikään ei saa enää nauramaan.

No tänä vuonna, koska sitä vuotta on paljon jäljellä, voi silti muuttaa monta asiaa. Fitness-kuntoon... ainakin melkeen. Lisään salikäyntejä taas kohta, ja helmikuun ajan käyn salilla joka toinen päivä.

En ole oikeasti koskaan ollut hirveän liikunnallinen, mutta siihen olisi koulussa voinut auttaa jos olisi edes yrittänyt. Mutta nyt tavoittelen parempaa kuntoa kuin tässä elämässä koskaan on ollut

Mutta monta vuotta kun meillä oli koira, oli joka päivä lenkillä käymistäkin, ja silloin kun olin osastolla siellä Peijaksessa, olin kaksi tuntia välillä ulkoilulla.

Sitten, no kyllähän sen painon kuuluu laskea myös. Uinnin järvissä aloitan taas toukokuussa. Jo kahtena vuonna olen aloittanut kesän järvi-uimisen 10. toukokuuta.

Pitäisikö sitten hakea sinne Live-ammattiopistoon? Harmi että siellä ei ole ollenkaan hius- ja kauneudenhoitoalaa. Mutta sitten tuli ajatus, että koulussa kuolee pahemmin kuin viimeksi kuoli, enkä taida sitten nyt olla ihan varma kannattaako opiskella enää koskaan. Ajatukset usein toteutuu.

Yrittäisin saada ajatuksia pois sieltä omista maailmoista, ja kontrolliin pakko-ajatuksia. Kävisin joissain ryhmissä ehkä kesään asti ja kesälläkin. Mutta kaikki jotenkin romahtaa aina kun käyn jossain erikoisjutuissa. Yksin on helpompi käydä välillä, mutta välillä silloinkin käy huonosti.

Välillä käy huonosti vaikka olisin vaan huoneessa yksin. Tai vaikka vaan seison peilin edessä meikkaamassa. Välillä tuntuu että ei jaksaisin edes siivota, lukea kirjoja, katsoa jotain telkkarista. Elokuviin on vaikea keskittyä. Olenko laiska?

Masennuspsykoosi

Hävettää melkein myöntää mutta... kävin pitsalla. Juuri nyt kun piti olla dieetti ja rahat piti käyttää oikeasti sellaiseen mitä tarvii. Nyt tilillä on taas heti viikon ekana päivänä vaan 4,5 €... Siis nyt en edes saa sitä kirkkaanpinkkiä huulipunaa minkä ainakin tarviin.

No niin, nyt ne synttärit meni ja olen taas vanhempi vuoden ollut, enkä tiedä muuta kuin että itkin asioita, jotka on muka tapahtuneet vaan mun mielikuvituksessa. Ne on vaan ilmalinnoja joihin eksyin ja jotka muuttuvat painajaisiksi.

Tuleva on kadonnut tulevaan ja löydän tulevan vielä jos en kuole menneeseen tai jää elämään tänne elämää ihan turhaan. No turhaan niin, en ymmärrä mitä järkeä tässä eämässä muka edes on.

Jotenkin en koe tai ymmärrä edes miten erilainen olen kuin muut. En ymmärrä vaan muita, kun kaikki suree ihan turhia juttuja. Miten ne ikinä kestäis elää tätä mun horror nightmarea? Se mun oma maailma on kuin painavat, raskaat meret ja lumiset laaksot.

Ostan sen huulipunan ensi viikolla. Sanoin jo itselleni että kasva aikuiseksi, kun valitsit käyttää ne rahat pitsaan niin sitten et voi ostaa niitä meikkejä. Ehkä en olekaan niin erilainen kuin muut.

Turhiin asioihin voi hukkua, niistä voi löytää kyllä vain pelkkiä pakkomielteitä ja sitten edistää edistää ja edistää ja käyttää turhaan kaikki päivät odottamiseen että ei ymmärtäisi enää niitä painajaisia, ja jos olen rättiväsynyt niin olen myös joku muu enkä itseni. Ja se on se joku jota en hyväksy.

Mikä oikeasti on se heikko lenkki? Sinä itse enkä minä, tai siis se ei ole se joka olin. Aina syytän jotakuta muuta omista virheistäni niinkö? En ole tehnyt sitä mistä syytän itseäni, mutta en pysty hymyilemään tai nauramaan.

Haluaisin vaan romahtaa lattialle itkemään.

Kävin tänään kyllä psykalla, mutta ei siellä voida auttaa. Lääkkeet ei palauta mua todellisuuteen ja siihen maailmaan mistä lähdettiin, vaikka olisi palannut oikeasti se helvetti mistä lähdettiin.

Muistan vanhat tarinat ja uskon joutuneeni omasta tarinastani pois, menettäneeni polkuni. Minua opastanut tähti on sammunut enkä löydä perille enää täällä. On kuin olisin vangittu tähän elämään, ja silloin en voi lähteä, vaikka haluaisin lähteä vaan pois. Onko ollut myöhäistä löytää polku jolla minulla olisi oma tarinani, oma kohtaloni jonka aalloille voin heittäytyä?

Olen epätoivossa tai toivottumuudessa nähnyt painajaisia joissa olen myynyt sieluni jossain, vaikka en halua ikinä. Nähnyt painajaisia joissa minut on eksytetty uskomaan sellaista mitä en luulisi edes oikeasti. Nähnyt painajaisia joissa joku on pettänyt ja  joissa olen sitten vihannut vaan ja ollut välittämättä mitään siitä jostakusta joka on pettänyt kaiken

Enää Missään Koskaan Mitään Tänään

Lentää siivillä ja sukeltaa mereen

 

 

Hei, nyt on sitten tammikuu hyvässä vauhdissa ja tuun just salilta. Oli hyvät treenit. Kesällä olen fitness-kunnossa... jos se on mun vartalolla edes mahdollista. Nyt meen vielä kolmen päivän välein ja sitten siirryn varmaan joka toinen päivä käymään helmikuun puolella.

Huomenna on laulutunti, ja mietin pitäiskö mun etsiä jotain nuotteja? Mitä laulan? Ei auta Saara Aallon ilmaiset vinkitkään mun ongelmaan, -koska se ei ole tekniikka vaan en yleensä pysy oikeasti tarpeeksi vireessä, ja osaa automaattisesti vaihtaa rekisteriä oikeassa kohdassa.

Pitäiskö katsella itselleen sitten jotain muuta tekemistä vielä päiviin, psykan ryhmiä, mielenterveysyhdistyksen? Viitsiikö hakea johonkin kouluun, vai oisko se ensin jotkut muut tavoitteet?

Pystyminen käymään jossain ilman että ajatukset pilaa kaiken? Kontrolloiminen osittain ajatuksia melkein lisää stressiä ja ahdistusta. Tänään en ole lähtenyt täältä minnekään paitsi viemään roskat ja sitten sinne salille.

Lumi on tehnyt koko maisemasta valkoisen ja ulkona on kylmä. En jaksa käydä ulkona kävelemässä. En jaksaisi siivota, meikata, en mitään. Mutta pitää pysyä mukana tai löytää itsensä lopulta jostain Kallokoskelta.

Pitäisikö vähän säästää rahaa? Eilen sorruin tilaamaan pizzan ja siihen meni 17 euroa. Nyt tilillä on neljä euroa.

On valkeaa ja kylmä, taivas on niin pimeä. Taivaiden ja kesän maiden niityt jossain kaukana korkeudessa. Siellä ovat jumalat ja enkelit ja elämien välissä lepäävät ihmissielut. Olen niin kaukana alapuolella.

Hyönteisillä on yleensä siivet, ja sitten on linnut. Suuri osa maailman olemistossa on lentäviä. Onko arvo suurin sellaisilla jotka osaavat lentää? Ilman siipiä en kohoa pohjalta koskaan, tai lennä takaisin olemaan itseni korkealta kaiken takaa.

Ketään ei saa syödä jolla on siivet eikä ketään jolla on silmät. Ketään ei saa tappaa joka janoaa vettä. Ketään ei saada menettää joka tuntee mitään. Jos tuntee, on oikea.

Kukaan ei saa tappaa sitä ikiaikaista ainetta, paikkaa joka ohjaa kohtaloa, ja joka on ollut ainiaan, tai tippuu itse laidan yli.

Sitten ajattelen että voi ei, en halua ehkä itsekään olla se joka sitten olen. Miten kenellekään voi tulla eksistentiaalinen kriisi? Eikö nyt kaikki tiedä että on oikeita ja olemassa? En ymmärrä.

En luule koskaan enää edes tuntia olevani kaunis. En ole. En luule että heikkouden sisimmästä voi nousta kauneuden korkeuksiin. Ei voi.

Entäs jos osaa hengittää veden alla, jos on kidukset? Voiko silloin saada vain korkeimmat siivet?

Heippa vuodesta 2026

 On alkanut uusi vuosi, ja on sitten tällä viikolla ne synttäritkin. En jaksaisi. Miksi pitäisi tehdä jotain mitä ei halua tehdä? Olla vaikka ei haluaisi enää olla edes olemassa? Miten pitkään talvi vielä kestää. On kylmää ja lumista. Lumi tuli heti Joulun jälkeen.

Kuntosalikertoja tässä kuussa lisään. Aloitin viiden päivän välein, sitten neljän ja tässä kuussa käyn joka kolmas päivä. Pelko on, että muuten tulisi paikat kipeiksi. Olihan siinä taukoa koko kesä ja melkein koko syksykin. En vaan jaksanut enää käydä kuntosalilla. Oikeasti haluaisin laihtua, mutta paino ei ole tippunut, vaikka kävin salilla viime vuoden syksyn, talven, kevään.

Ehkä pidän syömiset kurissa paremmin tänä vuonna. Se on vain musta itsestä kiinni. Olen kyllä ennenkin osannut laihduttaa, -tosin en niin että paino ei olisi jojonnut takaisin.

Olen kyllä yrittänyt muutenkin pitää itseni kurissa mutta on vieläkin hetkiä joina vajoan johonkin omaan maailmaan. Unissa maailma aina kaatuu vaan ajatusten takia niin kuin elämässäkin. 

Tällä viikolla, siis, on ne helkatin synttäritkin. En halua vanhentua. Ei se ole mikään Peter Pan syndrooma mutta sisäinen kokemukseni on edelleen kokea itseni nuoreksi. Pitää varmaan aloittaa käyttäminen ryppyvoiteita, -ja ne on ihan hiton kalliita!

Ei ole tietoa milloin, mutta kuolema voi tulla niin äkkiä että ei edes huomaa kuolleensa. Luulen että olen vielä elossa. Kuolleesta unesta kaikki alkoi, jatkui voiman sisälle, -ja sitten voimasta pois. En pääse kulkemaan unissa, en näe silmissäni mitään eri tavalla. Mutta olenko erilainen? Olenko eri?

Joskus haluaisi palata taaksepäin ja olla vaan lähtemättä, olla vaan takaisin itseni, olla olematta olematta se joka oli, olla elävä, olla elämä, olla elossa sisältä, pystyä hymyilemään ja nauramaan, iloitsemaan. Ilmalinnoja kaikki ne on.

Olen tiennyt että en ole edes mielestäni erilainen kuin muuta enkä huomaa mitään muutosta, siinä miltä päärynätee tuoksuu, miltä mandariinit ja klementiinit maistuu...

Olen meikki-addikti. Aina keksii jonkun uuden meikin mikä pitää saada. Viimeksi olin Shein-shoppailuun tällä tavalla koukussa, -en osta sieltä nyt enää mitään. Käytin liikaa pitkiä kenkiä jotka teki rakkuloita varpaisiin. On nyt varmaan paremmin asiat, jos käyttää hyviä kenkiä jotka on kivat jalassa.

Kaapissa on myös hiuslakkaa, lämpösuojaa, muotovaahtoa, ja kaksi tuoksua, Givernyn lilac ja Kylie cosmeticsin caramel cloud -bodymist.

Pitäisikö taas lähteä pois? Olla tulematta takaisin? Mutta en selviä siellä poissa. En ole tarpeeksi kaunis. En ole ollenkaan kaunis. Vihaanko itseäni silti turhaan? Eihän siitä ole mitään apua.

Kaikki pitää korjata eikä Jeesusteippi auta mitään. Ei siinä kristin uskossa ole edes mitään järkeä mun mielestä. Uskonnot on enemmän huono asia kuin hyvä ehkä. Joskus olin kiinnostunut uskonnoista, nykyään en niitä paljon ajattele. Sitä paitsi ei minua kiinnosta mitkään paholaiset tai demonit.

Uskon oikeasti kyllä silti Jumalattariin ja Jumaliin, enkeleihin, ja varmasti negatiivisiakin voimia on, mutta en tän mielenterveysongelman takia voi kyllä ainakaan nyt sotkea itseäni mininkään uskontojuttuihin. Se menee aina sekaisin sen oman maailman kanssa.

Pitäisikö hakea kouluun? Live-ammattiopistoon? Kun olen kävelevä katastrofi, niin en ehkä voi. Pään sisällä käy huonosti ihan kaikkialla minne meen, vaikka pystyn kyllä silti käymään Sellossa ja kaupungillakin.

Kun ei pelkää, mutta suree. Suru ei olekan vielä takaisin, vaikka olen sinne hetkittäin vajonnut, suruun ja huoleen ihan kaikesta.

Vuosi 2026 vaihtuu missä merkeissä?

No niin, siinähän se joulu meni ja nyt ollaan välipäivissä. Sain 60 € rahaa herkkujen lisäksi, -mutta nyt olen ostanut uuden hiustenkuivaimen, yhden tuoksun ja tilannut kerran pizzan mutta siinähän ne rahat meni... Onneksi huomenna tulee tilille vähän rahaa.

Vanhemmat kävi aattona kylässä ja seitan- vegaanipaistia oli pöydässä ja rosollia & porkkanalaatikkoa. Vähän katselin jotain joulukonserttejakin, mutta lumiukko jäi tällä kertaa näkemättä. 79 tuntia jäljellä tätä hitsin vuotta.

Vuodet kuluu ja miettii miten pääsisi lähtemään ja milloin? Oikeasti en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Ihan turhaan.

Kai sen huomaa jos joku ei käyttäydy ihan normaalisti. katselin OmaKanta-palvelusta psy. merkintöjä, ja kuulosti ajoittain aika kauhealta. Yritän jotenkin pysyä mukana mutta näkeehän sen varmaan ulospäinkin, että olen muissa maailmoissa välillä.

Miksi en laihdu? Onko se lääkitys vai onko kaksi lämmintä ateriaa päivässä vaan liikaa? Jo söis enää vaan aamulla, päivällä ja illalla? Kolme kertaa päivässä? Mutta päivällinen on yleensä keitto, eikä siitä pitäisi lihoa. Ehkä annokset on sitten liian suuria. Olen kyllä ennen osannutkin laihduttaa.

Ja jojonnut sitten takaisin. Paino on kulkenut alipainosta normaalipainon ylärajoille ja nyt lievään ylipainoon, välillä on aamulla normaalipaino. Mutta vartalo ja paino on pysynyt >2 vuotta suht samassa vaikka yritin kyllä laihduttaa.

Uutena vuotena suuntaan katsomaan varmaan raketteja keskellä yötä tuohon pellon reunaan, vai pitäiskö lähteäkin Helsinkiin? Ei ne räjähteet hyvä asia ole, mutta onhan niitä joka vuosi jo nähnyt... Silloin kun oli koira, se halusi pysyä sisätiloissa. En ole silti ensimmäisiä räjähteiden vastustajia.

Suoraan sanottuna, en oikein jaksa edes ajatella seuraavaa vuotta. Alkaa pelottaa. Aika kulkee eteenpäin, mutta se on kidutusta, ajatuksien takia vaan. En tiedä kuinka usealla pakkoajatukset pilaavat ihan kaiken. Kun olisi joku glimmeri niin ajatukset triggeröi ihan kaiken. Kun on menossa jonnekin, ennalta pelkää, että mitä jos siellä tulee joku ajatus.

Usein maaliskuussa on vielä aika talvista, siis on pitkä aika kevään ensimmäisiin merkkeihin, ja odotan lumien lähtemistä jo ennen kuin lumet tulee...

Vielä valostumista ei huomaa. On pimeää, ankeaa ja kylmää. Silti, kaikille muille onnea ja minulle itselleni sitten onnettomuutta vuodelle 2026. En halua edes olla onnellinen tai nauraa tai hymyillä. En halua välittää itsestäni mitään.

Raha-asiat ei joskus olleet yhtään tärkeitä, ja nyt rahattomuus harmittaa ja miettii viitsiikö käydä edes kahviloissa, kun rahaa on niin vähän. Musta on tullut ihan pihi. Jos joku asia on muuttunut, sitten on. En vain uskonut, että meikit voisi jotenkin olla juttu.

Kaksi yötä Jouluun on ja olen ihan toivoton

Eilen oli talvipäivänseisaus! Ja sitten saadaan oikeasti pian lisää valoa tähän synkkyyteen. 24. päiväkö se oli missä valo ensimmäisen kerran on lisääntynyt jo. Muistan lukeneeni että seisaus kestää pari päivää ennen kuin alkaa valjeta.

En tiedä auttaako valot enää mitään tässä elämässä. Ehkä valotkin vaan kuolee ihan turhaan niinkuin kaikki muukin muuttuu vaan tuleksi tai tuhkaksi. Välittämättä mistään, olennoistakaan, oleminen on kamalaa. Luulin jo että en edes tunne rakkautta.

Vihaan vaan itseäni, huolimatta että onko se oikeaan tietoon ja tässä, täällä, tässä maailmassa, sellaista mitä olen oikeasti tehnyt täällä tai jossain. Miksi pelkkä mielikuvitus voi saada kärsimään itsevihasta , toivottomuudesta ja tuskasta joka ei vaan lakkaa? Sellaisessa mikä saa minut olemaan pystymättä pysymään paikallani.

Joskus en uskalla edes maata sängyssä kun pelottaa. Pelkoa ei ole vaikka on. Mutta silloin pelkoa ei ollut. Olinko voittanut pelot? En ole enää itseni mitenkään jos en voita pelkoa enää.

Toivottomuuteen ei auta mikään.Ne synttäritkin on alle kolmen viikon päästä enkä jaksa täyttää taas vuosia. Olisihan sitä odottanut että voisi olla jo poissa. Mutta verikoe-arvot olivat ihan hyvät ja luonnollinen kuolema ehkä kaukana. Tieto johtaa toivottomuuteen ja ikiaikaiseen pimeyteen. Entäs jos en kyllä siihen asti jaksa? Mitä mulle sitten tapahtuu?

Joka tapauksessa, annanko itselleni hetkeksi armoa, ainakin nyt Joulun ajaksi, ja lähden käymään tänään Helsingissä, muistan että olen vielä täällä. En voi päästä pois tulematta takaisin.

Meikit, lävistykset ja koirat on jotenkin juttu, vaikka ei voi. Laukut, kengät, vaatteet ei ole enää juttu. Olenko vieraantunut itsestäni kokonaan? Hiusten kasvattaminen pidemmiksi ja omaan väriin kyllä jatkuu.

Oma väri on yli 20 senttiä jo. En ole värjännyt 19 kuukauteen hiuksiani. Hennaväri-aineet on suurimmaksi osaksi pituuksista kyllä lähteneet.

En pysty miettimään edes yrittäisikö syksyksi hakea johonkin kouluun... Ei mikään periaatteessa kiinnosta kun se kampaaja-juttu ei onnistunut. Pitäis olla sellainen missä hetkelliset keskittymiskyvyttömyydet ei haittaisi...

Joka tapauksessa onnellista joulua kaikille, vaikka ainakaan täällä Espoossa ei ole luntakaan. Ehkä hetkeksi nousen, vain pudotakseni uudelleen. Meni rikki, mutta ei koskaan langennut, muistan, mutta vuosia on kulunut liikaa enkä enää pelkää kipua.

Kohta se valo alkaa lisääntymään, -pimenee vielä hetken

 

Miksi tässä pimenevän aikaan alkaa tuntea niin suurta toivottomuutta, eikä silti saa surusta oikein kiinni. Suren myös asioita jotka on totta vaan mun omassa maailmassa, joihin uskon puoliksi tai täysin samalla kuin puoliksi. Niihin on suhtautumistapa joka on lievennetty.

Pelkään paljon vaikka ei ole mitään pelättävää, ja siksi että ei ole, en pelkää edes paljon. Pelko on pieni. Tää elämä on taas alkanut olemaan sellaista painajaista, ja unissakin sama juttu jatkuu. Ei pääse karkuun. MIten monta vuotta se on nyt. Yli 20 vuotta hiton ajatusten kanssa elämistä ja tappelemista pelkkiä ajatuksia vastaan. Ei uskoisi, välillä voitin ajatukset osittain.

Pakkoajatukset (ja pakko-oireinen häiriö) ei muka ole pahinta mitä voi käydä. Ei ajatuksille mitään voi, mutta en pysty ajatusten antaa tulla ja mennä, koska ne ajatukset eivät olisi totta silti. En nipistele itseäni tai viiltele, -tiedän että olen oikea ja olemassa.

Joskus halusin vaan olla olemassa, jos se oli edes minä. Enää en haluakaan olla olemassa edes. Se on jotenkin se itseviha, joka oikeassa maailmassa on turha. En ole valinnut tai halua olla paha ihminen. Sitten en kestä ja kestän kyllä että en kestä. Ei tarvitse valita helppoa tietä vaan jotta kestäisi. Ei ole vaikeaa valita vain että ei sitten kestä sitä miten asiat on.

Jos niitä ei voi itse muuttaa, korjata, niin entä jos niitä ei saa korjattua, hoidettua ja estettyä kukaan muukaan. Mitä jos muut on väärässä kaikki, eikä tiedä sitä ennen kuin kaikki ihan turhaan on ollut jo pilalla?

Kauneudet eivät muutu mustaksi pisteeksi ennen kuin itse olen pelkkä hyttynen tai pelkästään pieni piste. Silloin minussa ei ole kuin se kirottu olemassaolo. Ei edes ollut kamalaa unessa nähdä olevansa avain joka putoaa tyhjyyteen. Nyt en ole enää edes avain.

Mulla luullaan menevän paremmin kun olen ollut arkimaailmassa enenmmän läsnä, ja luullaan uuden lääkkeen sitten auttaneen. Siellä päässä on kuulkaas sama ajatushelvetti silti, ja jatkuu unessakin. Jos kaikki olisi vaan unta, unelmia ja painajaisunia kaiken ajan ja olisin vaan jumissa tässä elämässä, ikiaikaisessa sisimmänvankilassa?

Se on mielikuvitusta.

12 yötä jouluun

Hei taas. Joulukalenterin luukuista on avattu puolet. Ihmettelen miksi Revolution meikki kalenterista tuli 2 poskipunaa ja 2 nude-väristä huulipunaa ja 2 glow-tuotetta tähän mennessä. Ihme juttu. Muuten se meikki-kalenteri on ihan kivakin. Mutta yksi poskipuna ja glow stick olisi riittänyt ja toinen huulipuna olisi voinut olla joku muu kuin nudesävyinen.

Teekalenteri on myös ihan ok, mutta sieltä ei ole löytynyt mitään uutta lempiteemakua. Juon siis, oikeasti, ihan hirveesti teetä. Niin paljon, että voi sanoa, että kun muut menee tupakalle ja polttaa ketjussa tupakkaa, niin mä juon ketjussa teetä. Tai keitän välillä itselleni, en kupin, vaan kannullisen teetä.

Syön tosi harvoin karkkia tai sipsiä, en edes välttämättä joka kuukausi. Mutta paino ei vaan tipu. Ei nousekaan, -paitsi välillä iltaisin nousee, mutta aamulla on takaisin. Tänä aamuna se oli 74,7. Ja ioon 172 cm eli kyllä siinä on ihan vähän ylipainoakin, noin 800 grammaa vaan, ja on käynyt tällä viikolla myös normaalipainossa ainakin yksi aamu. Mutta se paino-indeksi heiluu siinä n. 25.

Joskus olin vaan 51 kg tosi pitkään. Kaipaan niitä aikoja, mutta silloin elimistö oli kyllä aika hälytystilassa, eikä menkkojakaan ollut. Olin alipainossa ja ahmin vuorotttaisesti ja paastosin kolmen päivän sykleissä, enkä saanut sitä mitenkään kontrolliin. Joku sekamuotoinen syömishäiriö se kait oli.

Harmittaa että elämä on mennyt ihan turhaan nyt ihan kokonaan pieleen. Olisi ollut niin paljon. Sielu, kohtalo, kaikki olisi ollut niin kaunista. Missä se kauneus on, nukkuuko se jossain syvällä ikiaikaisessa unessa?

Mutta tiedän että se ei ole mahdollista. Kaikki maailman rumuus ja pahuus ei käänny kauneudeksi.

En haluaisikaan kyllä edes olla mikään julkkis, tai mikään laulaja tai näyttelijä. Ei se julkisuus vedä puoleensa.

Ei myöskään normaali perhe-elämä lasten kanssa eikä mikään luostari-elämäkään. En tiedä. En oikeasti siis halua ollenkaan edes elää, mutta kun ei pääse poiskaan.

Elämä voi tuntua helvetiltä, jos menettää vaikka rakkauden ja ikinä ei olla enää yhdessä nyt, tai jos vaikka oma lapsi tai puoliso kuolisi. Mutta jos mikään ei voisi ottaa kohtaloa ja rakkautta multa pois, silloinhan kaikki olisi ihan hyvin. Mutta ei ole, en ole ihan ok. En ole hieno ja kaunis myös. En ole edes kelvollinen itselleni.En kelpaa itselleni nyt tässä enää koskaan enkä halua olla olemassa jos olen se joka en halunnut olla.

 En välitä enää koskaan itsestäni koskaan enää mitään. Elämäntiet vie vaan pois, eikä siltikään tule kuin aina takaisin. Kukkan ei katoa, tietoisuus ei katsos katoa kenestäkään. Kaikkien pitää aina vaan yrittää korjata ja korvata. Entä jos ei enää voi?

Putosin kuralätäkköön ja hukuin siihen jo 15-vuotiaana, mutta joskus syyt haluta kuolla olivat ihan turhia ja joskus lohduttomia suruja tai loputonta epätoivoa.

Mikä täältä päättää päästää mut pois, jos joudun tulemaan takaisin? Milloin ikiaikainen yritys päättyy ennen aikojaan? Jos se päättyy ennen kaiken loppua, niin se loppuu häviöön? Elämissä yleensä se loppuu silloin kuin elämäkin päättyy, koska kukaan ei edes muista edellisiä elämiään.

Näen unia vaan jos saan valita, melkein, ei, en voikaan valita niin, en halua.

Ajatusten virta / elämän virta

 

Tänään avasin Revolution-meikkikalenterin kuudennen luukun. Sieltä tuli tänään silmänrajauskynä. Vaikuttaa että sieltä tuotteet olisi ihan laadukkaita. Teekalenterissa oli jotain kurkumateetä. En kyllä voi uskoa mutta Jouluun on enää kaksi ja puoli viikkoa!

En tiedä mitä sitten joulun jälkeen teen. En ole hakenut mihinkään opiskelemaan. Kun jotenkin välillä kaikki romahtaa jos edes käyn jossain. Uskaltaa käydä ryhmissä, kaupungilla, messuilla. Ja pelkää että siellä tulee siis joku ajatus -siis pakkoajatus. Koulussakin vuosi sitten se ongelma oli nimenomaan mun pakkoajatukset ja niiden näkyminen ulospäin, -kasvoista, eleistä.

Alunperin jäin työkyvyttömyyseläkkeelle juuri siksi että en välillä pysty keskittymään hetkeen, vaikka 5 minuuttiin. Yleensä vain muutamiin sekunteihin.Töissä se haittaa, tai jos koulussa piti tehdä asiakkaita. Kyllähän sieltä töistä päätyisi varmaan lopulta osastolle, jos siellä saisi sellaisen "kohtauksen". Ei niitä nyt paljon ole, mutta pitäskö sitten miettii jotain ei-asiakaspalvelu-koulua?

No miettii sitten keväällä, jos saisi vaikka oman vuokra-asunnon? Auroranportti, Keskusta, Kauklahti? Siis tuettuun irtsenäiseen asumiseen? Pystyn hoitaa kyllä arjen mutta niin paljon oma sisäisen maailma haittaa että tunnen yrittäväni välillä jotenkin kulkea mukana, vaikka ajatuksenvirta virtaa eri suuntaan kuin elämänvirta.

En tiedä löydänkö täältä enää minnekään. Löydänkö enää sitä oikeaa elämää tai onko sitä edes? Mitä jos kaikki tää mun pään sisälle jäävä on kuitenkin totta, paitsi ajatukset. Ne ei pidä koskaan paikkaansa.

Maanantaina on kuntosali-päivä! Viiden päivän välein on nyt mentävä. Piste. Tammikuussa alan käydä kaksi kertaa viikossa taas. Koiramessut on tänä viikonloppuna. Tällaiselle omasta koissusta haaveilevalle. Meen kuuntelemaan ainakin sitä collieyhdistyksen luentoa!!! Noutajat on edelleen silti ihania myös. Labsukka, flätti, kultsu!

Pitää muistaa, ensi viikolla on psyka, ja lääkärin aika. Ei lääkärillekään voi selittää näistä ajatuksista ja kokemuksista, ei ainakaan sillein kun se oikeasti on. En edes kehtaa. Ne ajatukset on noloja mutta kuulostaa nolommilta selitettäessä.

Vuoden vaihtumiseen neljä viikkoa! 2026, mitä se tuo tullessaan, katoaako sen vanhaan maailmaan takaisin, niin kauas että minua ei enää löydy. Olen myöhässä jos yritän löytää elämän ja rakkauden. Ei se enää käy, ei vaan käy.

Welcome talvi

Harvemmin lasken nykyään tunteja, mutta nyt on joulukuuhun 32 ja puoli tuntia, kun kirjoitan tätä. Ja koiramessutkin on viikon päästä! Ei koiranäyttelyt nyt hirveesti ole juttu. Ei ole koiraa nimittäin tällä hetkellä, -mutta jos pitää koirista ja aikoo hankkia koiran, niin on siellä varmasti nähtävää.

Olen jostain saanut päähäni että pitäisi ostaa contour paletti ja hajuvesi. Ei ole koskaan varaa nykyään käydä kahviloissa tai pizzalla. Joululahjohinkin pitäisi olla varaa.

Kummallisesti olen palannut menneeseen. Pakkoajatuksia. Aivot jää jumiin joka hiton asiaan. En tarvii yhtään lisää meikkiä tai yhtään lisää lävistyksiä. Ei kannata mitään odottaa. Ei rahat kuitenkaan riitä. Välillä en piitannut vattuakaan rahasta.

Normaali elämää yrittäminen jatkaa vaikka vaikka vaikka... ei nämä aivot anna elää. Ajatukset tappaa ihan kaiken ihan turhaan. Jos ajatukset vois tappaa, äänettömät ajatukset, usein ilman edes sanoja.

Ajatukset eivät silloin ole totta, ne ei valehtele, mutta ne ei pidä paikkaansa silti. En todellakaan halua toimia ajatusten mukaisesti koska ne on päinvastaisia sille mitä oikeasti ajattelen. Kyllä, se äskeinenkin ajatus.

Olen saanut jatkettua kuntosalilla käyntiä, -vihdoinkin. Käyn nyt 5 päivän välein ja tammikuussa sitten taas enemmän. Kävin viime kesään asti 3 kertaa viikko, mutta sitten en viitsinyt enää käydä. Olen ikuinen laiskuri.

Siis tää elämähän kulkee jos ei kuole koko ajan eteenpäin, ja jos kuolee, taaksepäin. Silti kohti kuolemaa. Ei ole mitään mikä katkaisisi tämän elämän heti muuten kuin yllättäen, ilman varoitusta. Sitä välillä miettii että miksi jäisi? Ajassa ei pääse taaksepäin omasta tahdostaan. Olen kuollut jo monta kertaa.

Joulukuu on lähellä. Ajatukset vaan triggeröi kaiken niin pahasti, että mitenhän se joulukin siten menee?

Kuukausi jouluun +plus+ nyt nähty se Wicked For good

 

Hei, on nyt mennyt kaksi niistä asioista mitä odotin! Se Halloween meni vähän pieleen kun olin kipeenä, mutta nyt on nähty se Wicked For Good. Sitä kantoivat pääosan esittäjien upeat laulutaidot ja äänet.

Katsoin kyllä että on aika laihoja pääosan esittäjät, rintluut vaan näkyy. Olisinpa minäkin taas noin laiha, joskus olen ollut.

Moneen kohtaan pystyy samaistamaan oman tarinansa. Näyttelijät olivat loistavia.

Ja nyt on sitten jouluun tasan kuukausi! Pääsee availemaan meikki- ja teekalentereja, ja sitten voi katsella mihin käyttäisi rahat.

Biotiini ei mielestäni ole vaikuttanut toivotusti kynsiin. Liuskoittuvat edelleen, mutta hiukset kasvaa ehkä vähän nopeammin?

Kasvatan siis edelleen omaa väriä. Niin että latvat on pitkään vähän punertavat, kun kasvaa kuitenkin niin hitaasti, ja hiukset saa nyt kasvaa,kun aion käydä leikkauttamassa vasta sitten keväällä.

Kaikki elämässä on pielessä pahasti jostain sisältä ajatuksia, mutta en voi kertoa tästä edes psykiatrille, koska niin pahasti. Itsetunto on nolla ja kavereita tasan nolla, mutta ajatuksissa on kysymys jostain muusta.

Lopullisesti Lohduton X  Loputtomasti Toivoton

En ymmärrä muuta kuin että nämä lääkkeet pilaa vaan elämän, eikä mikään voi auttaa siihen loputtomaan toivon puutteeseen.

Ehkä tää Yuletide saa unohtamaan tän toivottomuuden hetkeksi. Ehkä se on poissa kun unohdan sen hetkeksi. Se on tällaista joka päivä, ja yritän vaan roikkua perässä.

Milliasta se oli vuoden 2006 voittajalle? Millaista se oli joka päivä sille 2010-tytölle, entä sen jälkeen? Millaista se oli lopullisessa lohduttomuudessa olleelle, ja millaista sille joka ei tunne enää yhtään mitään, kun ei kestänyt?

Pitää yrittää iltaisin mennä nukkumaan, vaikka ei jaksaisi herätä sitten aamulla siihen, että kaikki on pilalla ollut jo.Tai toivoisin siis että en herääkään enää.

Pimenee yhden kuukauden ja sitten alkaa valostua. Olisinko keväällä takaisin surussa tästä tunteettomuudesta ja toivottomuudesta?

Olisiko mulla kesällä pidemmät hiukset ja oma vuokra-asunto? Miten kauan olen siis vaan jotenkin tuntunut roikkuneet mukana, ja yrittäneen olla niinkuin olisin terve, kuin olisin vielä se, joka oikeasti olin.