Pari keikkaa Helsingissä ja muuten pysymistä Espoossa

Hei, en olekaan hetkeen kirjoittanut. Olin eilen Aurin keikalla Helsingin CoolHeadissa Viikissä. Ja toissa viikolla sunnuntain ja maanantain väkisenä yönä Amberian Dawnin (ja lämppärinä Dark Sarah) keikalla On the Rocksissa.

Keikoilla on ihan kiva käydä, mutta kaverittomana niihin menee valitettavasti yksin.

Sitten tietty pelkäsin kummallakin keikalla, että tulee pakkoajatuksia. Ne voi pilata tunnelman ihan kokonaan. Pakkoajatuksia on noloja, tyhmiä, ja kamalia ja nolot ei ole muka noloja vaan kamalia, mutta on oikeasti itselle vaan noloja.

No ajatuksista huolimatta keikat meni ihan hyvin. Ei alkoholia, tietenkään. Pommaccia ja alkoholitonta long drinkiä. Kun mun mielestä känniset ihmiset on ihan kauheita. Niin, en halua itse olla kännissä koskaan. En tiedä tarkkaan miksi mutta on kamalaa jos joku känniääliö tulee kaulailemaan ja sönköttämään jotain.

Kummallakin keikalla oli hyviä laulajia. Aurin laulaja Johanna Kurkela on keijukainen. Ja Amberian Dawnin uusi laulaja Nicole Willerton oli kyllä perhonen. ja todella hyvä ääni! Ja myös persoonallinen!

Vuosia ihaillut tällaisia kaunisäänisiä naislaulajia metallissa, rockissa ja kelttimusassa. Olisinpa itsekin. Mutta en voi laulaa missään bändissä, kun en oikeasti kait pysy tarpeeksi hyvin nuotissa. Laulaminen on kivaa silti, en kaipaa julkisuutta ja toisten ihailua. Enhän ihaile itsekään itseäni. Miksi muidenkaan pitäisi?

En ole kyllä koskaan nähnyt Tuomas Holopaista yhtä läheltä, vaikka olen Nightwishinkin keikoilla käynyt joskus (viimeksi tosin 2018). Nyt olin melkein eturivissä. Aurin keikalla jäi soittamatta se Museum of Childhood... Mutta Shiedmaiden ja The Space Between onneksi soitettiin, ja oli ihan parasta.

Olen ollut niin flunssassa koko kaksi viikkoa että ei ole voinut käydä salilla, mutta tänään on mentävä. Ehkä se flunssa on suurimmaksi osaksi mennyt nyt. En halua lihoa. Siksi pitää käydä salilla. En tosin ole nyt kyllä laihtunutkaan sitten Joulun.

Seuraavaan Jouluun on vielä aikaa. Ja Koiramessuihin on vielä vähän yli 5 kuukautta. Messukeskuksen koiranäyttely ja koira-ohjelmaa. Kun se koira on vieläkin haaveissa... vaikka en nyt tiedä kuinka kauan menee ennen kuin on edes mahdollista ottaa koira.

Asun vielä siellä Eedissä, mutta ehkä puolen vuoden päästä enää en. Vaikka en näe mitään järkeä oikeasti tässä elämässä. Passiivinen itsetuhoisuus on mukana mutta muuten en ole self injury

 Passiivinen itsetuhoisuus on siis sitä että toivoo vaikka että mua puree kyykäärme ja kuolen tai toivoo että tulee sydänkohtaus tai verisuoni katkee päästä tai että tulee vaikka aivosyöpä.

Kuolema voi olla kaukana, mutta aina sanotaan että elä tää päivä kuin se ois sun viimeinen. Mitä tapahtuisi jos joka päivä olisin kuin nyt olisi kaikkien universumien viimeinen päivä.

Näen vaan unia. Vaikka tämä ei ole se kaunis uni, niin silti tämä joku uni on. Koska elämä on vain loputon uni. En ole koskaan se joka on unen lopussa kauneinta tai luulee että on.

Onko parempi luulla olevansa kaunis ja jaksaa elää, kuin tietää että no ei en nyt ole kaunis sisältä enkä ulkoa. Kauniita ihmisiä on hirveän paljon. Paitsi että ne ei ole miehiä, miehet on tylsiä ja rumia. En edes ole lesbo tai muutenkaan seksuaalinen, mutta silti miehet on tylsiä.

En oikeasti ole vuosiin ollut keneenkään edes ihastunut. Eikä varmasti jatkossakaan. Mikähän ihmisissä on oikein vikana, että haluan jättää ihmiset elämäni ulkopuolelle. Olen silloin lopulta tosi yksin.

Mutta niin on parempi. This better.

Kavereita oli viimeksi parikymppisenä pari, ja nekin jotenkin jäi taakse. En oikein osaa tutustua ihmisiin, enkä oikein osaa lukea muita. Olen niinkuin vähän kömpelö, mitä tulee ihmissuhteisiin.

Mutta ei kaverit ole elämän suola eikä mikään merkityksetön, mihin käyttää koko elämänsä. En saa merkitystä takaisin jos ole menettänyt sen, mutta ikiaikainen kauneus ei ikinä ole merkityksetöntä. Elämä on kaunista ja olennot kauniita.

Olenko oikeasti samaa maailmaa kuin muutkin? Miksi minusta ei tunnu siltä?

Olen edelleen liikaa omissa maailmoissani. Omien ajatusten kanssa, liikaa. Ei siinä pahinta ole yksinäisyyden tunne tai ahdistus tai pelko.

Se on vaan se että luulee kaiken olleen jo pilalla, monilla, vaikka ei ole. Mutta minä olen erikoistapaus ja mulla on kaikki oikeasti pilalla jo ollut.

Positiivisuus on todellakin tärkeää, mutta olen menettänyt minun positiivisuuteni ja asenteeni, vaikka silloin kauan sitten voitetut edelliset asenteeni käyvät kyllä edelleen kaikille muille.

Kaikkina muina jaksaisin elää kyllä.

Kuolleet unelmat

Hei. Kesä on lähtenyt käyntiin muka ihan hyvin, mutta ei koska mun omassa maailmassa on asiat pahemmin pielessä kuin koskaan. Kun se rikkoutuu niin eise enää korjaannu. En ole takaisin yhtä vahva. En voi olla takaisin se joka olin.

Uimassa olen kuitenkin nyt käynyt ja salilla ja pitäisi pyöräillä mutta en jaksa.  Välillä en meinaa jaksaa lähteä salille. Yritän aina sanoa itselleni, että se on pieni tuska, ja pitää vaan lähtee. Mutta ei ole helppo keskittyä edes telkkarin katsomiseen. En pysty yleensä pysymään paikallani, ja vilkuilen kelloa kännykästä.

Eilen oli vähän sadepäivä, vaikka monta edellistä päivää oli aurinkoiset. Psykan ryhmä oli siirtynyt sitten keilahalliin. Olisi ollut retki ulkona. Nyt on kaikki ryhmät ja muut tauolla. Keilaamassa oli kyllä ihan kivaa, mutta miten jään aina jumboksi? Pari täyskaatoakin tuli silti. No enhän tätä ole koskaan paljon yrittänyt.

Jouluun on puoli vuotta nyt, mutta kestää kauan vielä ennen kuin jaksan alkaa oikeasti miettiä joulua. Nyt on kesää vielä pari kuukautta ja sitten se vatun syksy, joka on aina lohdutonta aikaa. Ensin on kauniit syksyn värit mutta sitten kaikki lehdet lähtee ja on kuraista ja synkkää.

Halloween tuo syksyyn piristystä ja pitäisi ehkä lähteä sinne Linnamäen valokarnevaaleille... ja samalla tulee ajatus että ei ehkä halua olla talvella enää täällä. En jaksa vaan kulkea jos en näe itselläni mitään arvoa, ja jos en enää ole koskaan kaunis.

Kaupungilla ei jaksa kulkea edes, kun ei ole varaa ostaa mitään, varsinkaan vaatteita, ja kun ei jaksa enää viettää siellä kokonaisia päiviä. Junat ei tyhmää kulje koko kuukauteen. Jotain ratatöitä. Ei jaksa niin usein matkustaa Helsinkiin bussilla 200. Se menee yli puoli tuntia, tai ehkä enemmän.

On ihan pönttöä pilata kaikki tahallaan. Mutta en ole oikeasti pilannut tahallani kaikkea tässä ajassani. En ole tehnyt valintaa olla paha ja tappaa toisia. Koska en vain halua. Miksi pitäisi olla paha ihminen jos ei halua?

Mitä haaveita minulla oli oikeasti nuorena? Piti mennä kesätöihin kahvilaan ja opiskella yliopistossa. Piti hankkia ajokortti, että voi viedä koiraa treeniin... ja nyt eihän minulla ole sitä koiraakaan?

En ole oikeasti sellainen joka toivoo toisille pahaa. En koskaan toivo pahaa toisille. Toisista ei saa edes ajatella mitään ilkeää, ja kirosanoja ei saa käyttää mielellään ollenkaan. Olisi ihan kauhistus ajatella toisesta ilkeää tai likaista. Mutta vaikeimmat on kiusalliset ajatukset.

No ehkä eivät enää, mutta niitä ne pakko-oireisen häiriöni alussa olivat. Pelkää että ajattelee jotain noloa ja heti tulee nolo ajatus. Pelkää tiettyä ajatusta ja sitten tulee se ajatus heti, mitä pelkäsi.

En voi ajatusten takia olla töissä tai edes koulussa. Kun tulee ajatus, en hetkeen voi keskittyä. Ei auta lääkkeet, eikä voi antaa ajatusten vaan tulla, koska olen erityistapaus, jota se ei auta. Käy vaan huonosti jos ei yritä selitellä niitä ajatuksia.

En tiedä mitä olisi käynyt jos silloin lukiossa olisin hankkinut sen pakko-oireisen häiriön diagnoosin ajoissa. Tappelin liian kauan yksin niiden ajatusten kanssa. Ja lopulta romahdin.

Ja sitten kun tää paljastu, asiat oli jo niin huonosti että nuortenosasto PN1'llä ja PN2'lla meni 17-vuotiaana 7 kuukautta. Sitten oli vuosia joina en ollut ollenkaan osastolla ja vuosia joina olin monta kertaa. Siitä on jo kauan ja olen syönyt neuroleptejä jo vuosia. Jotenkin tuntuun että tällaiset lääkkeet tekee yli kymmenessä vuodessa ihmisestä tyhmän.

Piti mennä töihin, hankkia ajokortti, hankkia koira...

No ajokorttia ei ole eikä kooikerhondjea, ja muutenkin unelmat kaatuivat. En ole töissä, ei ole ammattia.

On silti yo-tutkinto, mutta paperit ei ole niin hyvät kuin olisivat olleet jos olisin tunneilla pystynyt keskittymään ja jaksanut tehdä läksyt.

On C'n paperit, mutta olisin pystynyt Eximioihin ihan hyvin jos olisin tehnyt läksyt ja keskittynyt tunneilla. Eihän näillä papereilla edes pääse opiskelemaan. Rehellisesti, en pärjäisi yliopistossa. Olen niin lahjakkaasti unohtanut esim. ruotsin, kemian, fysiikan ja varsinkin sen matematiikan.

Tää elämä meni nyt pieleen ihan kokonaan. Onneksi vielä ainakin kykenen lähtemään ja käymään paikoissa. Hei, tänään paistaakin aurinko. Meen ulos!

Ympäröivä maailma

 Hei, tänään oli yhdessä ryhmässä reissu Suomenlinnaan. Ei menty mihinkään museoihin, mutta käytiin luolissa ja kuljettiin siellä Suomenlinnassa korkeilla paikoilla, ja käytiin kahvilassa. Siellä kaikki oli niin kallista että join vaan teetä. Ulkona oli vähän kylmä ja pilvistä mutta ei satanut.

Pyörin ryhmän jälkeen hetken Helsingissä. Kävin syömässä yksin Friend's & Burgersissa Vegaani-aterian. Kaupungilla, niinkuin luonnossakin, viihtyy parhaiten jos on lämmin ja aurinko paistaa.

En pystynyt yöllä melkeen nukkumaan, mutta sitten jossain vaiheessa olin onneksi unessa. Pitäisiköhän kirjoittaa aamuisin unia ylös? En jotenkin muista niitä aamulla tavallaan hirveen selvästi.

On ollut joitain päiviä ihan hiton huono olo ja päänsärkyä. Mistähän johtuu? Onko vaan liian matala verenpaine? Vai johtuuko lääkkeistä? Kesällä pitäisi silti viihtyä ulkona. Jos ei jaksa lähtee mihinkään, niin istuu sitten pihalla auringossa.

En oikeastaan elä ollenkaan. Tai en pysty elämään, kun päänsisäiset jutut pilaa kaiken. On se parempi silti joskus käydä jossain, koska se on parempi jos pääsee ajatusten vankilasta edes hetkeksi välillä.

Joskus mietin että tämä elämä on vankila, ei pelkkää unta vaan että olen vankina tässä ajassa. Itseni sisällä. Ajatusten verkossa, jossa samat asiat ikänkuin pyörii paikallaan.

Ei auttaisi mennä osastolle, ei auttaisi yrittää opiskella tai olla töissä (en pysty), ei auttaisi yrittää antaa ajatusten vaan tulla. Ongelma on että ei saa pelätä että tulee ajatus tai ihan varmaa on että juuri se ajatus tulee jota en halunnut.

Mutta tässä on minulla jäljellä vain raunio siitä kuka olin, ja pelkkä tyhmä varjo siitä kenet kaikkien olisi pitänyt nähdä. Tyhmä on se varjo, koska se jatkaa elämää vaikka ei oikeasti kannata.

En halua valita helppoa tietä. En halua mennä niiden polkua.

Not coming back!

Takaisin ei voi mennä koskaan siihen aikaan löytämään vielä itsensä ja menettää kaiken uudestaan. Kaiken itsestään uudestaan. Kuin elämä olisi jotain angstilaulujen sanoja.

It's like this every day but I can't make it go away.

Ei tässä voi enää tulla takaisin.

Mutta mitä sitten teen. Päätänkö taas että jatkuu tilanne että en kestä, ja kelaan mielessäni joka päivä just niitä juttuja mitä en kestä. Kaikki ne on muka pelkkää mielikuvitusta. En voi taikoa itseäni kestämään.

Kaiken pitäisi olla taikuutta niin kuin Harry Potterissa. Silloin tietäisi aina mikä on oikeaa maailmaa, mikä taikamaailmaa, jossa voisi yrittää voittaa ja mikä on jotakin muuta.

Koska en usko sitä että vain tiede olisi oikeasti olemassa ja että mitään henkimaailmaa tai sieluja ei voisi olla olemassa. Että se olisi vain tämä elämä, että niitä olisi vain yksi. En edes pysty uskomaan niin.

Missähän uskonnossa maailmassa ollaan parhaiten oikeassa? Niissäkö asioissa jotka toistuu joka uskonnossa? Samat jumalat pakanauskonnoissa joka kulttuurissa, vain eri nimillä?

 Valtauskontojen pahuus? Se miten niissä tuomitaan toiset jotka yrittää auttaa muita eikä noudata sääntöjä, tai tuomitaan ihmiset vaan sen perusteella että ne ei usko tietyllä tavalla. Miksi ihmeessä sinne Helvettiin menisi vain siksi että ei usko niin, vaikka ei olisi tehnyt mitään pahaa?

Onko uskonnot oikeasti paha juttu? Miksi väkivalloin käännytettiin kaikki, ja ajettiin metsätontut ja luonnonhenget pois toisille värähtelyn tasoille, jonka jälkeen niitä näkevät vain muita herkemmät... ei vaan muita vakaammat, sellaiset jotka osaavat meditoida ja liikkua eri tietoisuuden tasoilla. Shamaanit, noidat, tietäjät, parantajat?

Luonnonlääkintä on edennyt nykyiseen lääketieteeseen, mutta eikö kaikkien kasvien parantavat voimat ole maagisiakin? Kasvi joka auttaa johonkin sairauteen ja siitä voidaan tehdä lääke?

Olisi kiva osata sekä lääketiede että luonnonlääkintä. Mutta lääkikseen ei minulla riitä matikkaosaaminen sitten ollenkaan. En edes kirjoittanut matematiikkaa. Luonnonlääkinnästä voi aina lukea, mutta tuntuu että siihenkin pitäisi olla joku kurssi tai koulutus.

Korsettikurssi jäi kesken silloin kun yritin sitä koulua, mutta miten saisi sitten sen korsetin valmiiksi jotenkin, kun työväenopistolla ei enää ole korsettikurssia?

Osa ryhmistä ja kursseista jäi jo kesätauolle, mutta vielä nämä viimeiset ja sitten jatkuu elokuussa kurssit.

Kesä!

 On kesäkuu! Sunnuntai-ilta meni jääkiekkoa katsellessa, kun on Suomi loppuottelussa ja kultahan sieltä Suomelle tuli. Kun ei ollut koko pelissä tullut yhtään maalia niin säikähdin kun tuli se maali.

En jaksanut lähteä Helsinkiin tai muuallekaan. Mulla on tosi huono olo ja pää kipee, ja niinpä en jaksanut mennä salillekaan, vaikka aikaa olisi ollut. Mutta ei haittaa kun kävin eilen.

Uimassa käynyt tänä vuonna vasta kolme kertaa. Ulkona tulee varmaan istuttua paljon, mutta en tiedä jaksaako kulkea Helsingissä tai muualla muissa kuin jossain mielenterveyskuntoutuja-ryhmissä. On aina pahoja päiviä, mutta yleisesti ottaen kaikki päivät ovat sellaisia.

Katoan jotenkin aikoihin ja uniin joissa mun siivet vie vaan ajatukset ja pelot. Heiluttaa käsiään ja kuvittelee että voi lentää, olla enkeli, vaikka kyllähän ötökätkin lentää. Mutta ötökät on olentoja myös. Perhoset, ampiaiset ja muut sellaiset. Oisipa minullakin siivet.

Katselin Miss Suomi-semifinalistien kuvat. Siellä oli tosi nättejä ja sitten sellaisia joista mietti että miten toi on voinut päästä semifinaaliin.  No joo, itse olisin joka tapauksessa liian vanha enkä tarpeeksi kaunis.

Nyt ei tuu telkkarista enää mitään, kun Voice of Finlandia ei tule ja loppui Tähdet Tähdet myös. Oikea voitti senkin, jos myös jääkiekon. Mutta en tiiä onko paremmin jos en katso tv'tä kun tulee jotenkin pakkoajatuksia aina kun yritän katsoa.

Miten mulla menee ajatusten kanssa? Ei hyvin. Tää koko aivosolmu ja aivosumu on ihan kauhee. Pakkoajatukset voi pilaa hetkessä hyvän päivän. Leffasta tai jostain tv-ohjelmasta menee helposti paljonkin ohi, ja ymmärrän kyllä miksen pysty keskittymään sitten tarpeeksi ollakseni töissä tai koulussa. Tyhmää että ei auta melkeen edes selitellä niitä ajatuksia.

No kesällä sitä ei tarvii ajatella. Uimaan, istumaan pihalle, kulkemaan kesäparatiisissa puistoissa ulkona tai vaikka metsässä ja rannoilla. Kesä vähenee koko ajan kuin olisi tiimalasi ja kesä olisi hiekka siinä.

Puolen vuoden päästä en ole ollut osastolla kolmeen vuoteen. Kait se on sitten paremmin mennyt olla täällä, kui asua omillaan ja jatkua se osastokierre. Mutta olen silti menettänyt ihan kaiken. Paitsi tämän kesän.

Oon ihan poikki

  Hei, oon ihan poikki. Tänään en käy salilla kun eilen kävin, mutta nyt on onnistunut treenit kolme kertaa viikossa taas jonkin aikaa. Pitäisi käydä 4 tai 5 kertaa viikko mutta ei vaan pysty tai sitten jos yrittäisin, en ehkä kohta jaksaisi käydä ollenkaan.

Sunnuntaina täällä grillausta, lauantaina uimaan. Rahaa on jotain 6 € loppuviikoksi. Ei jaksa lähtee Helsinkiin, ei viitsi mennä kun ei ole rahaa käyttää. Kävelyllä, pyöräilemässä? Ehkä käyn viikonloppuna?

En siis laihdu niin en millään. En lihokaan mutta pitäisi laihtua... Tosi noloa jos ihmiset rupee kysyy jotain ootko raskaana. En ole. On vaan jenkkakahvat ja pömppömaha.

 Pitäisiköhän käydä isommalla salilla tai tarkistaa jonkun ammattilaisen kanssa mun treeni ja syöminen. Siis lihaksia lisää ja miinus 15 kiloa eli sekä laihdutus että kunnonkohotus.

Mitä jos sitten kohta laihtuisin, ja jos en taaskaan pysy kunnossa ja painossa? Jojoilua taustalla on oikeasti ihan vatusti. Ei se yleensä pysy se hoikka kunto, tai voisi pysyä, joskus olisi pysynyt, mutta joutui osastolle tai jotain.

Epäterveellisiä dieettejä, paino sahannut 49 kg - 79 kg välillä. Ja olen 172 cm. Kyllähän se siinä keskellä olisi paras ehkä nyt tässä iässä. Jos se olisi 64? Jos sen saisi edes siihen takaisin...

Olen joskus ihan älyttömästi pelännyt lihomista ja pitänyt sitten pitkiä paastoja tai mitä mehuviikkoja nyt siis, mutta silloin paino tippui kyllä. Kävin myös anoreksiaa ihannoivilla sivuilla ja foorumeilla, mutta nyt olen vaan liian vanha sinne.

Ja nyt ei kilot putoa. Johtuisko lääkkeistä? Neuroleptit ainakin keräävät nestettä ja läskiä kehoon. Tyhmää on syödä turhan lääkkeitä joista ei ole mitään hyötyä. Mutta ei auta siinäkään mikään.

En jaksa maalata, piirtää, kirjoittaa, tehdä mitään luovaa. En edes osaa piirtää muuten kuin mallista. Ilman mallia/mallikuvaa en osaa hahmottaa. Johtuuko sekin nyt näistä mielenterveysongelmista?

Mitä järkeä tässä elämässä enää on? Kenen takia muka elän tätä? Vuosia on mennyt tässä helvetissä. Onko oikeasti olemassa helvetti tai tuonela? Se on mukana monessa uskonnossa. Ei mikään uskonto maan päällä tiedä varmaan oikein.

Puolipilvisiä päiviä. Ei jaksa olla ulkona, ei jaksa lähteä mihinkään, ellei ole varattu aika jonnekin. Pizza on hyvää, ja niin muukin syötävä, mutta sen takia ei kannata pilata kaikkea.

Rahat vähissä aina. Pari retkeä tiedossa, uimaan menossa ylihuomenna.

kevät meni nopeasti, -viikko enää kesäkuuhun

 

Hello, olen täällä vielä. Eilen kävin uimassa toista kertaa tässä kuussa, tällä kertaa Oittaalla. Ihan sama vaikka se kroppa ei ole kesäkunnossa, menen rannalle silti. On siellä muitakin joilla on jennakahvat ja pömppömaha. Ei ketään kiinnosta mun läskit. Paitsi mua itseä läskit tietysti harmittaa.

Olen nyt käynyt siis taas puoli vuotta kuntosalilla. Pitäisi varman pystyä pienentää annoksia. Täällä on varmaan liikaa ruokaa, lämmin ruoka kaksi kertaa päivässä. Ei siinä mitään tipu. Pelkkä kuntosali ei kait riitä laihduttamiseen... juoksemaankin?

Keskikesän juhlaan alle kuukausi. Jos haluaa ruskettua ja auringon vaalentamat hiukset niin nyt pitää kaksi kuukautta olla ulkona aina kun aurinko paistaa. Myönnettäköön että en käytä mitään aurinkosuojaa. Ei iho helposti pala. Se on ensin punainen ja muuttuu sitten enemmän ruskeaksi.

Merivedessä en ole tänä vuonna vielä uinut, mutta viime vuonnakin merten rannoilla oli levää. Järvien rannoilla kesä menee nopeasti. Ulkona istun ainakin kun paistaa aurinko. Jätskejä, istumista vaikka Sellon kesäterassilla.

Yksi keikka tai kaksi tänä kesänä? Yhdelle on lippu heinäkuulle. Toinen mahdollisesti elokuussa? Mutta kun odotan jotain niin pelkään että siellä pakkoajatuksia tulee ja pakkoajatukset pilaa ihan kaiken, ja koko päivä on taas pilalla niiden vatun ajatusten takia.

Tänään on ilmeisesti helluntai ja voi olla että kaupat on kiinni, mutta olin aikonut käydä Helsingissä. No ehkä huomenna? Ensi viikko on toukokuun vika, ja sitten KESÄ!!! Miten voi olla jo kesä? Kesän en odota loppuvan. Hiljaa mennään, päivä kerrallaan, ja nähdään hereillä kesäistä unta, tai ainakin kuvitellaan kaiken olevan silti vaan unta. Ikiaikaista unta.

Mutta en voi mennä uneen, antautua virran vietäväksi, kun on niin paljon sellaista mitä en voi hyväksyä tai mitä en kestä. Kaiken loppuu asti mun järjestelmä kaatuu. Karkaanko, taistelenko vai yritänkö kuitenkin, sittenkin, kuolla vaan kuitenkin pois?

Jos voisin hyväksyä itseni, niin en haluaisi koskaan yrittää kuolla vaan pois. Viimeinen yritys. Another me päätti olla vaan yrittämättä kuolla pois ja silloin yrittikin olla kuolematta pois. Mutta miten voin olla olematta enää itseni? En ymmärrä. En pysty päällimmäisessä tiedossani ymmärtämään sitä.

Onko minulla enää mitään arvoa? Entä olisiko jos olisin vaan kissa... tai koira? Tai jos joku välittäisi musta, joka olisi vaikka koira vaan? Mitä käy kun en tunne enää ketään? Jos kaikki on kuollut, tai jos kaikki tässä elämässä kuolee pois?

En jaksa miettiä tätä. Kohta on ruoka. Lähdenkö sitten kaupunkiin vai istunko pihalla? Jos ottaisin päivän kerralla missään päivässä en näkisi enää mitään järkeä.

Vaan muutama selfie ja miettimistä

Hei, eilen käytiin psykan ryhmässä ottamassa luontokuvia ja tässä nyt sitten tuli pari selfietä Matinkylän rannasta. Tänään vähän satoi vettä. Olen vieläkin käynyt vaan kerran uimassa tänä keväänä/kesänä.

Tänään oli hammaslääkäri ja sanottiin että nyt tarvii vasta kahden vuoden päästä käydä tarkastuksessa. Tietty karies on siis ollut koko elämän. Juurihoitoja on vaan pari kpl, mutta paljon korjattuja reikiä. Muuten valkaisisin hampaat mutta on vähän huono kiille niin en ole koskaan uskaltanut.

Kesään ei ole pitkä matka, kymmenen päivää. Kesän aikana varmaan uin välillä ja käyn istumassa pihalla auringossa. Tulee sitten lämmin tai poikkeuksellisen kylmä kesä.

Kaunein kesä oli vuonna 2007 ja silloin olin koko kesän Jorvissa PN1-osastolla. Se oli ensimmäinen osastojakso. Nyt en ole ollut osastolla noin kahteen ja puoleen vuoteen. En tietenkään tiedä olenko vielä joskus.

Hiuksissa on aika hyvin kasvanut oma väri. Oliko se jo nyt kun en ole värjännyt hiuksia kahteen vuoteen? Oli mielestäni. En ihan muista tarkkaa päivää, mutta aika lailla sieltä on uuden kasvun lisäksi hennat ja indigot lähteneet. Latvat on vähän punaiset.

Joskus en ymmärrä mitä tässä elämässä on järkeä. Olisiko se ilman pakkoajatuksia helppo elämä. Mutta en valitse helppoa polkua. Se olisi hyväksyä kaikki minkä tiedän olevan väärin. En hyväksy, enkä edes haluakaan hyväksyä.

Ihmiselle se on ehkä vaan välittää eläin- ja ihmisoikeuksista ja vähä-osaisista. Uskonnot ovat polkuja täydellisyyteen tai keskitielle. En halua olla välittämättä mistään tai kenestäkään, enkä pysty enää välittämään itsestäni tai haluamaan itselleni.

En silti mielestäni ole ehkä hyvä ihminen vaikka haluaisin olla hyvä ihminen, mutta hyvyys on aina oikea totuus. Ei tää toimi, jos kaikki vihaa vaan kaikkea ja tappaa.

Ja sitten jos en voi olla sitä minkä muistaisin halunneeni olla, tai mielestäni jo olleeni, niin ei tässä elämässä silloin oikeasti ole enää järkeä. Olen aina kieltänyt itseäni vihaamasta ihmisiä ympärillä, vaikka olisin "vihannut" väärintekijöitä.

Mutta kukaan ei ansaitse minulta vihaa olemalla tyhmä, olemalla sairas tai luottamalla johonkuhun joka ei ansainnut luottamusta, johonkuhun joka yrittää ottaa sulta arvoa, vaikka se on kaunein ja korkein arvo että sä olet rakastanut toisia ja ymmärtänyt itsekin olevasi kaunis ja vahva, ja menetin sen sitten enkä ollut enää vahva enkä kaunis.

my home was there and then those meadows of heaven, adventure-filled days, one with every smiling face (Nightwishin laulusta, julkaistu silloin 2007 kun olin ekaa kertaa osastolla)

Koska muistan kaiken, muistan tän helvetin, nousut, laskut ja sen ajan jolla olen kokenut olevani vankina tässä elämässä. Olla paras, huonoin, rumin, kaunein enkä luule voivani olla ne kaikki yhtä aikaa. Koska muistan vieläkin mitä hyväksyn ja mitä en halua tai voi hyväksyä. Ja vaikka ei tiedetty, jatkoin silti tilannetta että en kestä.

Piti olla rantakunnossa nyt, -ei onnistu

Tiedättekö kyllä häiritsee vieläkin se kampaajakoulun kaatuminen tästä keskittymikyvystä johtuen. On ollut jo monta vuotta niin, että en välillä pysty keskittymään muutamaan minuuttiin tai puoleen tuntiinkin. Sitten kun ei voi keskittyä, niin huomattiin ja katosi välillä omiin maailmoihinsa, ja eihän mitään edes opikaan jos ei ollenkaan kykene keskittymään.

Pitäiskö hakea sinne Live-ammattiopistoon? Siellä ei ole mitään yhtä kivaa alaa kuin toi hiusala ja siellä ei siis ole hiusalaa. Mutta en tiedä olenko oikeasti liian epävarma hiusalalle. Siellä pitää tehdä just eikä melkeen tietyllä tavalla kaikki ja osata arvioida.

On nyt kesä, tai no siis toukokuuta mennään vielä, mutta toukokuun puoliväli meni ja olen käynyt jo heittämässä talviturkin pohjoiseen myllyjärveen. Viikonloppuna oli Helsingissä yksi koiranäyttely, ja siellä oli kiva ilma, vaikka melkeen satoi aluksi. Sitten kirkastui. Tämäkin  on hauska paikka viettää kevätpäivää. Jos kuitenkin haluaisi koiran.

Haave koirasta voi kyllä mennä nyt pidemmälle kuin luulin. Jos asun kohta tuetusti sellaisessa omassa yksiössä jossa on keittiö ja jääkaappi, niin eihän niissä taida saada pitää lemmikkejä. Ja luottotiedot on niin paskat että ei auta yrittää vapaille asuntomarkkinoille.

Tää on ihan perseestä tää elämä, en tiedä miksi haluaisin kärsiä, jos luulen että ansaitsen vaan kärsiä, ja mietin vielä ihan turhaan kärsinkö tarpeeksi. Painajaisia on hereillä, ja unissa sama juttu jatkuu niissä kolmessa ajassa missä ennenkin. Näenkö edes unta vai käynkö unissa mun toisissa elämissä?

Salilla käydessä mietin pitäiskö mun kokeilla kaksijakoista treeniohjelmaa? Treeni olisi neljä kertaa viikossa? Mutta Eedin kuntosali on aika pieni, koska siellä on jotain yhdeksän laitetta kuntopyörä mukaan lukien ja tietty käsipainoja ja punnerruspenkit. Yleensä olen kiertänyt ne kaksi kertaa vaan kaikki.

Olisin muuten hiton kurvikas jos vaan mun vyötärö olisi viistoista senttiä pienempi. Nyt en ole kurvikas, vaan tasapaksu, vaikka olen vähän ylipainon puolella jo. Ei auta, mutta kuinkahan paljon siitä on lihaksia?  Eihän treenaaminen siis saa sitä läskiä lähtemään ensimmäisenä vatsasta, mutta alkaa huumori loppua, kun kysellään ootko raskaan. En ole, rasvalasta venaan. Siellä on läskiä, ei minkäänsortin vauvaa ole siellä koskaan ollut.

En tiedä syyttäisinkö notkoselkää ja siitä johtuvaa ryhtivirhettä, syyttäisinkö geenejä vai pitäisin itseäni vaan pelkkänä porsaana joka syö liikaa. Mutta en syö edes usein herkkuja. En ymmärrä mitä mun pitäisi tehdä eri tavalla. Miksi se maha hiivatti ei nyt pienene edes?

Piti olla rantakunnossa kesällä jo kaksi vuotta sitten.

Junnaa paikallaan

Hei taas. Olen tänään hyvällä tuulella, koska olen jaksanut käydä salilla jo neljä kertaa tässä kuussa.Pitäisköhän yrittää käydä neljä kertaa viikossa? Sehän kannustaa hirveesti jos huomaa muutoksia. Kuinka minussa voi edes muuttua mikään?

Tuntuu aina että junnaa paikallaan, että ei opi mitään, että ei ole tuloksia... En tule paremmaksi laulajaksi tai ratsastajaksi, vaikka kävisin tunneilla. Ratsastustunneilla en tosin ole käynyt 15 vuoteen. Mutta olin aina se joka ei voinut ottaa mitä tahansa hevosta. Ja mitkään laulun supertekniikat ei auta mitään, jos ei ole tarpeeksi sävelkorvaa.

Siellä kampaamokoulussakin tuntui vaan että ei opi. Mutta ei se siihen kaatunut vaan siihen että en vaan näiden aivo-ongelmien takia pysty piilottamaan kettua takin alle ihan täysin, ->muut huomaa "eriskummallista" käytöstä. Katselee peiliin, menee omiin maailmoihinsa ja jää vahingossa tuijottamaan ihmisiä. 

Mullahan on siis joskus epäilty neuroepätyypillisyyttäkin, mutta arvioitiin silti että ei oo mitään autismikirjon häiriötä. En vaan ole niin sosiaalisesti lahjakas, eikä sitten kavereita vaan tule. Mutta muistelen kyllä että lukiossa niitä olisi voinut saada jos ei olisi torjunut kaikkia.

Ymmärsin vasta yläasteen jälkeen että pitää kysellä toisiltakin eikä puhua vaan itsestään. Lukiossa istuin välillä vaan paikallani vaikka olisi pitänyt tehdä ryhmätöitä. Ongelma oli ensin asenteet ja itsetunto. Sitten pakkoajatukset pisti koko elämän uusiksi, -en ollut enää täällä, vaan ajatusten kanssa 24/7. Lukio olisi mennyt paremmin ilman pakko-oireista häiriötä ja psykoosia.

 Olen oikeasti ollut yli kaksi vuotta elämästä osastolla. Pisin jakso oli ensimmäinenjakso, 7 kuukautta, ja olin silloin 17. Vuonna 2023 olin eniten osastolla, lopulta 9 kuukautta yhteensä, ja nyt en sen jälkeen ole ollut. Psykoosit on tabu, eikä psykooseista usein kirjoiteta edes lehdissä. Maailma on vaan erilainen sellaisille joilla magia on mukana elmässä.

Nyt mulla on kolme kiloa ylipainoa... ei voi olla, mutta olen oikeasti 172 senttiä ja 77 kiloa. En voi olla lihonut näin. Pienin paino oli joskus 49 kiloa. 28 kiloa vähemmän olen jollut joskus. Silloin olin reippaasti alipainoinen, mutta nyt painan enemmän kuin koskaan. Olin aina ollut normaalipainoinen tai alipainoinen. Miten tässä näin nyt kävi? Käyhän se melkein kaikille ainakin kerran elämässsä. Ylipainoon lihominen.

 Mutta en voi sanoa olevani "kurvikas", koska olen hiton tasapaksu. Reidet on ympärysmitta 60 cm, no sehän on melkeen mitä vyötärö pitäis olla, ja mahassa on ihan liikaa. Kakskyt tai 15 kiloa pois olisi kiva. En nyt ole edes muutaman kilon pudottaja!

 Mistä edes vähennän? En juo sokerillisa limuja, käytän teen kanssa makeutusainetta, en syö usein herkkuja, käyn salilla 3 x viikko. Miksi en nyt laihdu? Johtuu varmaann neuroleptilääkityksestä... Lääkkeen vaihdon jälkeen noin vuosi sitten olen lihonut sen kolme kiloa, eikä se ollut ehkä lääkkeet, koska niistä 2 kg tuli jouluna ja kilo on ehkä lihaksia, kun olen salilla käynyt?

 En edes huomaa lihoneeni kun katson peiliin, paitsi jos joku seisoo vieressä. On mulla muodot muumien, ajattelen silloin. Paino junnaa paikallaan, jo yli neljä kuukautta, vaikka käyn salilla. Ja paikallaan junnaa ihan kaikki muukin. 

Uusi alku?

 

Hei. On vappu, kesäkausi milestäni nyt sitten yhdestä kohdastaan alkanut. Sen voi ajatella alkavan monesta kohtaa.

Mistä kohtaa alkaa sitten tämä elämä tässä elämässä? Enkö voi aloittaa alusta elämää tai vaikka koko ikiaikaista yritystä ja yrittää uudelleen, alusta alkaen ja olla niin hyvä kuin pystyn.

En halua olla pahuuden.

Uiminen alkaa myös kohta! Vielä en ole käynyt heittämässä talviturkkia mutta ei kauaa... Viikko, pari.

Karkkia, sipsejä, simaa ja  vappupalloja, mutta en jotenkin ole kyllä yhtään juhlatunnelmassa. Onko tunteita tai tunnelmia enää ollenkaan? Olenko ihan kylmä?

Joka tapauksessa, nyt on kesä alkamassa eikä kannata haaskata kesää odottamiseen. Ulos istumaan, parvekkeelle teelle, kaupungille vaeltamaan. En ole se oikea vaeltelija.

Jos osaisi edes ajatella...

Hei kaikille.Vappuaattoon kolme yötä. Nukuin eilen koko päivän ja sitten vielä yön. Kävin kyllä salilla mutta muuten en tehnyt mitään. Koskaan ei saa valita olla tyhmä. Eikä koskaan saa myöskään valita olla laiska! Jaksaminen pitää itsensä ylhäällä on pieni tuska.

 Kolme kuntosalia viikossa on onnistunut koko kuukauden ajan. Olen kyllä haudannut sen haaveen fitnesskisoista. En ehkä ihan niin paljon jaksa treenaa.

Mutta ei se siitä ois kiinni, -nimittäin syön neuroleptejä ja ne kerää nestettä ja rasvaa etenkin vatsaan, ja nostaa painoa. Ehkä treenaan itsei vaan niin hyvään kuntoon kuin mitä oikeasti itse jaksan/pystyn?

Kävin karaokessa lauantai-iltana, mutta siellä oli niin paljon jengiä, että ei jaksanut pitkän jonon takia laulaa kuin yhden laulun. Verset meni hyvin, mutta kertosäe meni korkeammalta enkä jotenkin kuullut mitä lauloin, eikä se sitten onnistunut. Kuulosti varmaan ihan kaamealta...

Tuuli oli viiltävä ja kylmä. Kesävaellukset muka kuukauden päästä? Ei uskoisi, mutta olihan tässä jo välillä aika lämmin.

En muuten juo alkoholia koskaan karaokebaarissa. En muutenkaan. Joku 0,7 prosenttia voi olla, vaikka simassa, mutta muuten ei. Lääkkeidenkin takia, ja sitten oikeasti en halua joutua humalaan.

Tännän on täällä niin hyvää ruokaa, että reissu pizzeriaan on vasta huomenna. Miksi viitsisi maksaa kuljetusmaksuja jos voi lähtee omilla jaloillaan menemään pizzeriaan? Kaikissa pizzerioissa ei tosin ole vegaanipizzaa, -se pitää tarkistaa ensin netissä että ei tule hukkareissuja.

En taas pysty olemaan selittelemättä pakkoajatuksia. Kaava on tämä, pelkäät että tulee ajatus ja sitten joko saan estettyä ajatuksen tai tulee ajatus. Ja kun ajatus sitten tulee, kaikki on pilalla muka koko kaikissa universumeissa suurin piirtein.

Pelkät ajatukset ja mun mahan koko pilaa muka ihan lopullisesti kaiken. Kaikessa on muka kyse sitä, mitä painan tai mikä mn vyötärönympärys on. Tai siitä mitä ajattelen. Tiiän et ei ole normaali ajatusmaailma ei. En edes enää muista miten muilla normaalisti ajatus virtaa. En ole pystynyt vuosiin ajattelemaan normaalisti.

Kouluun ois ollut kiva hakea, mutta viimeksi se kaatui niihin hetkiin kun ajatus katkaisee hetkeksi keskittymisen. Siis sitähän käy ihan joka päivä... Kun pystyisi edes ajattelemaan normaalisti, osaisi edes ajatella...

Kaksi maailmaa

Hei taas. Tällä viikolla on paljon tekemistä ollut, eikä ole melkein jaksanut ajatella niitä omia maailmojaan. Ei ehkä ymmärtäisi miten voi jatkaa vaan elämää, mutta se on sellaista joka päivä ja on jatkunut jo todella kauan.

Maailmoja on kaksi ja öiden unissa kolme lisää, ja unissa on lisäksi se toinen maailma, henkilöt sieltä. Mutta olen unissa yhtä yksin kuin nyt. Omissa maailmoissa.

En jaksaisi välillä elää, ja on taakka kantaa tieto tai usko, että ansaitseeko elää, ja onko mulla mitään polkua edessä. Mitään kohtaloa, omaa kohtaloa.

Mutta pään sisällä, omassa maailmassa

kaikki universumien loppuun asti vaikuttaa täysin toivottomalta, jos ajattelen elämän loputonta virtaa ja kaiken sisintä, voiman sisintä, yhden sisintä, elämän sisintä.

Olenko menettänyt sen kaiken? Olenko eksynyt kaiken tarkoituksesta vaan tässä elämässä vai kaiken ajan? Pitäsi melkeen toivoa että uskoisi kaiken loppuvan tähän elämään? Missä on paikka josta löytää kohtalon?

Mutta toiseen maailmaan, ei ole kauan uimakauden avaamiseen. Olen istunut jo monena päivänä pihalla auringossa tavoittelemassa hiusten vaalenemista auringossa, ja olemassa valossa ja lämmössä. On kesäkausi jo mielestäni.

On jäljellä tämän päivän lisäksi 8 päivää toukokuuhun. Vappu 2026 on kahdeksan yön päästä. Se menee nopeasti. Sitten simaa ja perunasalaattia! Sipsejä, karkkia? Ei sekin alkaa nyt ahdistaa. Olen nimittäin lihonut viime joulukuun alusta kolme kiloa, eikä ne lähde siis millään.

Mistähän tää on, kun käyn kyllä salilla ja yritän olla syömättä leipää lounaalla ja päivällisellä, enkä edes usein herkuttele kirpeämakeilla karkilla tai suolaisilla herkuilla. Mistä tästä enää leikkaa?

Eilen kävin salilla, joten tänään ei tarvii välttämättä käydä. yritän siis käydä kolme kertaa viikossa. Ja juurikin kolme salikertaa viikossa onnistuukin! En nyt tiedä miten paljon muutoksia olisi havaittavissa, mutta katsotaan kesän jälkeen jos jaksan järvissä uimisen lisäksi kesälläkin käydä salil.

Vikailmoitus, elämäsi on kaatunut

Hei, kevät lähti oikein kunnolla käyntiin, ja vaikka pakkoajatukset triggeröivät eilisen luontokävelyn niin otin silti kevätkuvia heränneestä luonnosta. Siellä on nyt sinivuokkoja, valkovuokkoja ja sammakot elävät jo kesäänsä pikkulammikoissaan.

Miltähän tuntuisi olla vaikka sammakko? Muurahaispesiä oli metsässä myös, ja mietin voikohan muurahaispesä olla yhteydessä toiseen muurahaispesään samassa metsässä. Onko niilläkin etsinnässä pesän ulkopuolinen muurahaiselämä?

Saa ajattelemaan että toisilla planeetoilla voi ehkä oikeasti olla ihmisiä, eikä vaan toisenlaista älyllistä elämää. Olen varma että elämää on ihan kaikissa universumeissa, ja monella planeetalla, mutta siinä voi olla ulottuvuuksia, joita pitää vaihtaa että pääsee sinne missä planeetalla elämä on.

Ei ole mitään järkeä kristinuskossa. Ei ole nyt niin kummallista osata parantaa sairaita tai kävellä vaan vetten päällä. Miksi kaikki menisivät taivaaseen jotka ovat eläneet vain vaikka pari viikkoa? Tottakai silloin syntyy uudelleen. Miten kaikki olisi loputonta ja kaikilla muka vain yksi yhden päivän viiva sadan vuoden elämä?

Jälleensyntymään uskominen on minulla itsestäänselvyys. Taivaassa on vaan enkelit/jumalat. Ei ihmisistä tule enkeleitä, vaikka voi olla ihmisiä jotka on enkeleitä.

Asiasta kukkaruukkuun, yritän jos menen jonnekin pitää ajatukseni kasassa ehkä liian suurella yrityksellä ja sitten tulee pakkoajatuksia jotka voi tuhota koko päivän.

Miksi normaalissa maailmassa olisi mulle muka helppo elämä? En edes halua helppoa elämää tai helppoa kohtaloa, eikä kenenkään kohtalo ole olla vaan paha. Silloin jos on vaan paha, on menettänyt kohtalonsa ja eksynyt tiellään valoon.

Jotkut luulevat jeesuksen olevan ainoa tie pelastukseen, mutta ei ole mitään järkeä että selviää jos vaan uskoo tietyllä tavalla, tai siis jos on syntynyt tiettyyn kulttuuriin, jossa on opetettu vaan uskomaan niin. Ei, en usko että täällä Suomessa välttämättä ollaan oikeassa. Mutta en löydä uskontoa jota en sotkisi omaan sisäiseen maailmaani.

Helvetit on niin monessa uskonnossa, että helvetti on varmasti olemassa ja paratiisi/taivas tai ihmisten elämien välissä Kesän maa? Minun mielestäni kaikkialla luonnonuskonto oli sama uskonto ja Jumalat vaan eri nimillä. Mutta onko tämä maailma enää sama kuin se mihin esivanhemmat syntyivät? Minne minä synnyin edellsisessä elämässä tai tulinko tähdistä vieläkin?

Kun yrittää puolustaa sitä mihin uskoi ja pitää kiinni sitä minkä uskoi olevan oikein, ei ehkä silti selviä? Mutta ei siinä painajaisessa ole mitään järkeä mihin uskoi myös, jos kuitenkin vieläkin muistan tämän elämän eikä muistot muuttuneetkaan täällä? Vai onko minulla tiedossa muka jotenkin väärä juttu? Ei ole. En tiedä väärin.

Kun mulla ei valitettavasti ole kavereita niin jään tosi yksin sitten kun vanhemmat ei ole enää elossa. En tiedä, en ole osastoltakaan saanut kavereita. Niitä ei vaan tule. Lukiossa torjuin kaikki joista olisi tullut kavereita. En enää ymmärrä miksi.

Viimeinen ns. normaali asia oli se kun 16-vuotias luki kaikki silloin ilmestyneet kuusi Harry Potter -kirjaa kuukauden sisällä. Silloin jo edellisenä vuonna olivat alkaneet pakkoajatukset.

Ole muuten ollut vege tosi pitkään, 16-vuotiaana pesco, 17-vuotiaana lakto-ovo ja 21-vuotiaana vegaani. Lihaa ei tee oikeasti koskaan mieli. Liha oikeastaan päinvastaisesti ällöttää, ja en halua edes koskea lihaan, niin että en tiedä, mitä teen jos joskus minulla on se koira. Koirat nimittäin arvostaa lihaa liikaa vähemmän kuin vegaanisia koiranherkkuja.

 Ja koirille syötettävä liha on samasta paikasta kuin ihmistenkin tehdasfarmi-ruoka. Elämillä on aivan liian pienet tilat eikä mitään virikkeitä tai mahdollisuutta lajityypilliseen elämään. Jos vastustan lihateollisuutta, niin pitäisikö koirankin olla sitten täysi vegaani?

No joka tapauksessa, tukiasuntoihin jos olen kohta hakemassa, niin Provestassa ja Auroranportissa ei saa pitää lemmikkejä. Niin että en tiedä minä vuonna sitten on mahdollisuus edes koiraan.

Siihen tää elämä ei kaadu. Se kaatui jo nimittäin johonkin muuhun. Vikailmoitus, elämäsi on kaatunut. Käynnistetään uudelleen 50 vuoden sisällä. Elämä vikasietotilassa. Älä sammuta, odota koneen vastausta, 36 % valmiina.