K a m a l a a

Oli pieni takatalvi. Lunta tuli vähän ja leskenlehdet näyttivät tienvarsilla heikoilta. Nyt sää on kuin kesällä. Mutta nyt. Pitää tehdä muka jotain muuta. Olisin oikeasti halunnut olla kampaaja... vai olisinko? No oli liian aikaista. En yritä heti uudestaan.

Hittoku on mennyt hakuajat valmentaviin koulutuksiin. TELMA-koulutus olisi ollut ensi lukukaudeksi ihan kiva. Jos pysyisin jaloillani, nyt kun asun täällä ja otan lääkkeet. Se auttaa muka, -mutta oikeasti en ole enää edes kadotuksessa.

En pystynyt luottamaan itseeni ennenkään, mutta näköjään ei oikeasti tositilanteessa osaa. Se epävarmuus oli ollut jo poissa ja pelkotilat ja pakkoajatukset, -MIKSI ne ovat takaisin? Pystynkö tähän elämään ollenkaan. Pitäis jättää vaan muut elämään ja itse karata.

Ja sitten voi löytää lohtua siitä että muilla on kuitenkin asiat hyvin ja olla onnellinen, -muiden puolesta. Kaikki MUUT selviää niinhän se on että silloin on pilannut oikeasti vaan kaiken. Eri asia jos se on huono asenne eikä pilaakaan oikeasti kaikkea. Miksi ei ole oikeutta enää niihin hyviin asenteisiin?

Do I flee, do I fight?

Miksi pitäisi haluta tehdä sellaista mitä ei halua tehdä ja valita ne asiat joita ei halua valita? Miksi haluaisin ikinä olla pelkkä ötökkä? Voisinko olla leppäkerttu? En. Perhonen? Puoliksi perhonen, siivekäs enkeli mustilla siivillä tai vääriä enkeleitä.

Kyllä tässä on kesäkuuksi jotain tekemistä. Hammaslääkäriaikoja on kolme ja psykan kesäryhmä. Sitten lähden ehkä Tallinnaan? En ole käynyt siellä vielä koskaan. Sinne olisi vain yhden päivän retki.

Mutta sitten syksyksi pitäisi keksiä jotain. Ei ole mitään varaa mihinkään avoimen yliopiston kursseja ja olen nykyisin mielestäni liian tyhmä niihin yliopistokoulutuksiin? Haurastuneet aivot. Aivot on vuotaneet varmaan korvista ulos niiden pakko-ajatusten kanssa. Se aivovuoto se on varmaan. Ei ole lääkärin mukaan lääkkeet, eikö?

Vaikka haluan kuolla, on vuosia vaan odotettava ihan tyhjää. Että voi hankkia koiran, mennä kouluun? Varmaan KOLMEn vuoden päästä. En halua odottaa haluan lähteä jo, karata, katkaista linjat, mennä jonnekin muualle. Kadota. Haluan kadota.

Katoaminen tarkoittaisi että en olisi missään. Että minua ei olisi, että en olisi tietoinen missään. Tiedoksi että uskomukseni on että se on mahdotonta. Kukaan ei katoa, kenenkään tietoisuus ja olemassaolo ei katoa. Olemme kaikki oikeita.

Tuska on että hiusten kasvamistakin kannattaa mieluummin odottaa. Odotin kesän jälkeen että aikaa kuluisi niin paljon että laihtuisin, mutta en laihtunut. Ei musta tule kampaaja, ja pitää ajatella jotain muuta alaa, mutta en keksi mitään alaa. Enkö voi yrittää tätä alaa uudestaan vaikka kolmen vuoden päästä. No ehkä ei. Sitä ei kannata odottaa.

Miksi luullaan että valehtelee vaikka ei valehtele? Entä tilanteet joissa joutuu valehtelemaan vaan siksi että tietää että ei uskottaisi jos puhuisi totta. Miksi muistan niitä?

Muistan hetkiä. Kirjoitan niitä ylös. Ne on vaan palasia elämästä, jonka muistan. Onko se enää käyny mulle? Toisenlaisia palasia, muistoja, jotka näyttävät silmissä samalta. Onko se vielä käyny mulle?

Persoonallisuus ei vaihdu, mutta jos persoona on jossain vaiheessa vaihtunut, en huomaa. Puheääni on sanottu muuttuneen joskus, ja sitten se muuttui ehkä takaisin?

Jos etsin itseäni lapsuudesta ilman kuorta, en löydä itseäni? Etsin itseäni keväästä 2022, muistan sen kyllä, mutta missä olin? Muistanko väärin? Sinä vuonna olin 5 viikkoa osastolla, vaan huhtikuun. 2023 oli kamala osasto vuosi.

Tää on ihan

K a m a l a a

Pitkään aikaan

en ole käynyt, mutta tänään kävin Helsingissä. En muutamaan viikkoon ollut käynyt. Rahaa oli käyttää 20 € ja kaikki meni. Ostin muotovaahdon, kulmakynän, energiajuoman, vegaanisen wrapin kaupasta ja kävin kaakaolla kahvilassa. Sitten rahat oli menneet. 20 € on niin pieni raha. Ja huomenna olisin menossa Omenaan ja psykalle Matinkylän psykiatrian polille ja rahaa on ~1,50 €

Olen hiljainen. Lapsi oli puhelias, mutta joutui hiljaisen rooliin koulussa. Minä olen oikeasti hiljainen. Ei tee mieli vaan puhua tai ole ehkä liikaa omissa maailmoissani. Omat jutut on niitä, mitä muut eivät ymmärrä.

En tiedä mitä on vialla. En halua tai kaipaa edes tehdä mitään pahaa. En ymmärrä, miksi vihaisin turhaan hyviä ihmisiä tai miksi joku ärsyttää niin paljon, joka on mun mielestä paha tai ärsyttävä. Enkö osaa enää hillitä itseäni?

Miksi sitä usein sitten tiuskaisee tai sanoo jonkun vihalauseen vaan siksi että ärsytti joku torvelo tai tomppeli. En ole tyhmä, mutta olen koska syön psykoosilääkkeitä. Lääkkeet pilaa mulle ihan kaiken.

Olen hukannut tämän elämän. Ei ole kaunista, että kaiken pilaa se että antaa elämän virrata ohi ja se on virrannut enkä halua olla näin vanha. Olen pelännyt oikeasti, että lääkkeet ovat aiheuttaneet etten oppinut samaan tahtiin kuin muut

Erityisenä tukena olisi sitä alaa Tampereella, mutta en ole nyt lähdössä ainakaan tänä vuonna. Siihen on haku jo mennytkin. 

Pitäisikö mun silloin muuttaa tällaiseen paikkaan Tampereella? Ei ehkä se on poissuljettu, Tampere... Ei mulla kyllä ketään ole täällä Espoossakaan.

Pitäskö mun kuitenkin muuttaa tyyliä?

Jos vaihtaisi hameista mustiin housuihin ja pastellinsävyisiin trikoopaitoihin? Ehkä se ei ole mun juttu.

Kun kaikki on pilalla. Kaikki poliisiautot ja ambulanssit ei ole mulle. Mutta olen kyllä heikannut pahasti mutta vaan siksi että kaikki on pilalla. En voi korjata tätä.

Auringonvalo loistaa. En silmilläni näe siinä mitään uutta. En näe virtaavassa vedessä ja säihkyvissä väreissä mitään uutta. En haista päärynäteen tuoksussa mitään uutta. Olenko oikeasti silti muuttunut?

Tiedättekö on sellainen toivottomuus, että en osaa tai onnistu jatkovuosinakaan järjestämään asioitani. Ehkä oli tosiaan aikaista sille koululle... Keskittymiskyky ja psyyke ei vaan riittänyt. Pääkoppa ei kestänyt. Pitäisi pystyä normaaliin käytökseen. Mutta pystynkö/jaksanko myöhemminkään?

Ei se ole oikeasti niin että minusta ei ole sille alalle, mutta olin vaan liian aikainen lintu. Tiedättekö, lentää keväällä liian aikaisin Suomeen etelästä ja sitten tulee takatalvi ja lammikot jäätyy uudestaan, eikä selviäkään. Jospa sitten joskus yritän uudestaan?

Kävin Triplassa kaakaolla, Sokoksella ihailemassa meikkejä, joihin ei ollut varaa, istuin Esplanadin puistossa juomassa energiajuomaa. Olin melkein kuusi tuntia reissussa.

Unissa jatkuu vieläkin se sama juttu, se aika siellä tulevaisuuden Helsingissä/Espoossa, jossa sama tarina jatkuu. Helsinki on pahoilla, Espoo osittain hyvillä. Hyvien puolelle voi vaikka meren kautta uida. Joskus unet oli sellaisia, että kävin aina jossain. Miksi en näe enää normaaleja unia?

Olen muuten pikkupossu, kun olen niin lihava niin näyttää kuin ois raskaana enkä ole raskaana... Miksi en laihdu? Se heiluu siinä normaalipainon ja ylipainon rajalla BMIssä noin 25. Miksi ihmiset on niin lihavia? Eikö mun ja muidenkin olisi ihan helppoa vaan syödä vähemmän?

En tiedä miten laihtuisin kun en napostele edes tai syö hirveästi karkkia, jätskiä tai sipsejä tai muita herkkuja... Kaksi ateriaa päivässä ehkä on mulle liikaa. Pitäis syödä vaan aamupala, ruoka ja iltapala? En ole kyllä vuoteen nyt sitten laihtunut, siis mihinkään, vaikka piti. Mun uintikausi on alkamassa kuukauden päästä ja olen vieläkin yhtä pallukka kuin viime kesänä.

En halua olla pallukka pullukka. En halua olla tällainen possu ja käärme, no ei en ole porsas enkä käärme. Olenhan perhonen sen sijaan? Onhan siinä vielä siivet? En ole enää tiennyt onko mulla oikeasti edes siipiä.

Nyt sen keksin, osallistun tämän vuoden nanowrimoon. Siinä kirjoitetaan kuukauden aikana kirja. Ei, ei sittenkään. En ehkä pystyisi siihenkään. Pitäisi olla pitänyt niistä unista koko ajan päiväkirjaa, että voisi kirjoittaa siitä unissa olleesta tarinasta. En voi kirjoittaa kirjaa siitä tarinasta.

On liikaa ajateltu, en pysty edes ajattelemaan enää. Eikö ajatukset voisi pystyä pystymään vaan kasassa, niin että ei tulisi niitä ajatuksia, joita ei halua? En muista, miten ne pidetään kontrollissa. Näkyy ilmeistä, että tolla on joku oma jutska meneillään siellä päässä, ihan kaikille, enkä voi olla töissä.

Se työharjoittelu olisikin tullut liian äkkiä, enkä halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin joutunut keskeyttämään kesken harjoittelun. En olisi pärjännyt.

Muissakin asioissa. En pärjää. En voita. En edes selviä. Jos olen.

En halua olla pullukka. Nyt alan laihtua, aloitan uuden laihdutusvuoden. Uudenvuoden lupauksesta en ole laihtunut mihinkään yli kolmeen kuukauteen. Vihaan itseäni, jos olen vielä tänä syksynä yhtä lihava, -tai vaan lihavampi.

Ostin tällaisen hiusnaamion. Eläinkokeeton vegaaninen ja pitäisi auttaa kaksihaaraisiin! 

Hello April, kesä jo odotan sinua

 

Huhtikuu. Neljä viikkoa toukokuuhun. Kevät on pian puolessavälissä jo. En anna tän koulujutun menemisen pieleen vaikuttaa kuitenkaan niin että menettäisin rakkauteni hiuksiin. Osaanpa ainakin hoitaa omat hiukseni paremmin.

Ehkä oli vaan liian aikaista. No maahankaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Elämä on pettymyksiä välillä. Mitähän saan kerrottua täällä elämästäni ilman koulua. Jos laitan välillä meikki- hius- ja muita tuotekuvia. Sika hienoa että nykyään on EUn alueella kosmetiikan eläinkoekielto. Ja siinä ei ole enää se siirtymäaika.Voi ostaa kaikkia tuotteita ja meikkejä.

Oon väriexpertti, ehdin käydä kummatkin värjäyskurssit ja ensimmäisen kampaajapalvelut ja hoidot.

Ajatusongelmat vaikuttivat niin paljon. Se miten se näkyy ulospäin ei tietty näy mulle itselle mitenkään, mutta kyllä ajoittain vajoan omiin ajatuksiini. Kutsun pakkoajatus- ja psykoosimörköä nimellä Röllipeikko.

Siksi että liikaa näkyy, mutta ei mitään koskaan tapahtunut normi-elämän puolella. Kuinka saisin piilotettua kasvoiltani pakkoajatukset ja erityisesti niiden aiheuttaman ahdistuksen? Ehdotettiin sitä Live -ammattiopistoa, mutta siellä ei ole mitään kivoja aloja.

Pystyn tavallaan tekemään mutta keskittymiskykyä ja siten oppimista häiritsee liikaa se Röllipeikko. Ja se sisäinen maailma, josta en pysty edes selittämään ymmärrettävästi. Ehkä yritän joskus uudestaan? Vaikka kolmen vuoden päästä?

Mutta en voi jos olen oikeassa, koska en ole ennenkään parantunut tästä, vaikka osastolla olin viimeksi 2023. Tilanne on että melkein pystyin. Ihan melkein, ja sitten ne ajatukset ja ahdistus ainakin näkyy vaan kasvoista.

Ois pitänyt yrittää enemmän.

Kävin tänään koululla vielä viemässä kirjat ja koulun tietokoneen takaisin. Kuinka paljon tää on sattumaa että kävi näin? Pelkään kyllä et on yhdestä asiakkaasta kiinni. Ja yhdestä kerrasta kun ne pakkoajatukset pilas kaiken.

Pakkoajatus on helposti selitettynä sitä että pelkään että tulee ajatus ja sitten tulee se ajatus mitä pelkäsi. ja sitten siitä ajatuksesta ei pääse eroon eikä pysty keskittymään. Ja se ajatus on aina sellainen mikä on jotenkin päinvastainen sille mitä oikeasti haluaisi tai ajattelisi tai valitsisi tai aikoisi tehdä.

Olis vaan pitänyt lähteä kotiin. Se olisi korjannut. Keskittymiskyky on vaan kerran aiemmin herpaantunut koulussa pahemmin. Yks päivä ajattelin että mitä jos oisin taas osastolla välillä. Ei nyt tarvii, -mutta melkeen halusin taas olla osastolla. Siellä tottui vuonna 2023 olemaan. Ja sitten en välittänyt enää hittoakaan missä oon.

En välitä turhaan itsestäni mitään. Ystäviä ei ole ollenkaan. Olen jotenkin outo. Saatan vaikka hetkeksi pysähtyä tuijottamaan ihmisiä ja tuijottaa ihmisiä vahingossa vaikka junassa. Onkohan mulla kuitenkin jotain neuropsykiatristakin ongelmaa?

Miksi minulla ei ole rahaa mihinkään? Tiedän jo mitä ostan kun saan seuraavan kerran rahaa. Tarvii tietyn meikin ja sitten ostan sen Fructicsen ananas-hiusnaamion. Ja muotovaahtoa. Ja teetä tarvii aina. Ei ole nyt sitten varaa piilolinsseihin.