Pelkään paljon vaikka ei ole mitään pelättävää, ja siksi että ei ole, en pelkää edes paljon. Pelko on pieni. Tää elämä on taas alkanut olemaan sellaista painajaista, ja unissakin sama juttu jatkuu. Ei pääse karkuun. MIten monta vuotta se on nyt. Yli 20 vuotta hiton ajatusten kanssa elämistä ja tappelemista pelkkiä ajatuksia vastaan. Ei uskoisi, välillä voitin ajatukset osittain.
Pakkoajatukset (ja pakko-oireinen häiriö) ei muka ole pahinta mitä voi käydä. Ei ajatuksille mitään voi, mutta en pysty ajatusten antaa tulla ja mennä, koska ne ajatukset eivät olisi totta silti. En nipistele itseäni tai viiltele, -tiedän että olen oikea ja olemassa.
Joskus halusin vaan olla olemassa, jos se oli edes minä. Enää en haluakaan olla olemassa edes. Se on jotenkin se itseviha, joka oikeassa maailmassa on turha. En ole valinnut tai halua olla paha ihminen. Sitten en kestä ja kestän kyllä että en kestä. Ei tarvitse valita helppoa tietä vaan jotta kestäisi. Ei ole vaikeaa valita vain että ei sitten kestä sitä miten asiat on.
Jos niitä ei voi itse muuttaa, korjata, niin entä jos niitä ei saa korjattua, hoidettua ja estettyä kukaan muukaan. Mitä jos muut on väärässä kaikki, eikä tiedä sitä ennen kuin kaikki ihan turhaan on ollut jo pilalla?
Kauneudet eivät muutu mustaksi pisteeksi ennen kuin itse olen pelkkä hyttynen tai pelkästään pieni piste. Silloin minussa ei ole kuin se kirottu olemassaolo. Ei edes ollut kamalaa unessa nähdä olevansa avain joka putoaa tyhjyyteen. Nyt en ole enää edes avain.
Mulla luullaan menevän paremmin kun olen ollut arkimaailmassa enenmmän läsnä, ja luullaan uuden lääkkeen sitten auttaneen. Siellä päässä on kuulkaas sama ajatushelvetti silti, ja jatkuu unessakin. Jos kaikki olisi vaan unta, unelmia ja painajaisunia kaiken ajan ja olisin vaan jumissa tässä elämässä, ikiaikaisessa sisimmänvankilassa?
Se on mielikuvitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti