Teekalenteri on myös ihan ok, mutta sieltä ei ole löytynyt mitään uutta lempiteemakua. Juon siis, oikeasti, ihan hirveesti teetä. Niin paljon, että voi sanoa, että kun muut menee tupakalle ja polttaa ketjussa tupakkaa, niin mä juon ketjussa teetä. Tai keitän välillä itselleni, en kupin, vaan kannullisen teetä.
Syön tosi harvoin karkkia tai sipsiä, en edes välttämättä joka kuukausi. Mutta paino ei vaan tipu. Ei nousekaan, -paitsi välillä iltaisin nousee, mutta aamulla on takaisin. Tänä aamuna se oli 74,7. Ja ioon 172 cm eli kyllä siinä on ihan vähän ylipainoakin, noin 800 grammaa vaan, ja on käynyt tällä viikolla myös normaalipainossa ainakin yksi aamu. Mutta se paino-indeksi heiluu siinä n. 25.
Joskus olin vaan 51 kg tosi pitkään. Kaipaan niitä aikoja, mutta silloin elimistö oli kyllä aika hälytystilassa, eikä menkkojakaan ollut. Olin alipainossa ja ahmin vuorotttaisesti ja paastosin kolmen päivän sykleissä, enkä saanut sitä mitenkään kontrolliin. Joku sekamuotoinen syömishäiriö se kait oli.
Mutta tiedän että se ei ole mahdollista. Kaikki maailman rumuus ja pahuus ei käänny kauneudeksi.
En haluaisikaan kyllä edes olla mikään julkkis, tai mikään laulaja tai näyttelijä. Ei se julkisuus vedä puoleensa.
Ei myöskään normaali perhe-elämä lasten kanssa eikä mikään luostari-elämäkään. En tiedä. En oikeasti siis halua ollenkaan edes elää, mutta kun ei pääse poiskaan.
Elämä voi tuntua helvetiltä, jos menettää vaikka rakkauden ja ikinä ei olla enää yhdessä nyt, tai jos vaikka oma lapsi tai puoliso kuolisi. Mutta jos mikään ei voisi ottaa kohtaloa ja rakkautta multa pois, silloinhan kaikki olisi ihan hyvin. Mutta ei ole, en ole ihan ok. En ole hieno ja kaunis myös. En ole edes kelvollinen itselleni.En kelpaa itselleni nyt tässä enää koskaan enkä halua olla olemassa jos olen se joka en halunnut olla.
En välitä enää koskaan itsestäni koskaan enää mitään. Elämäntiet vie vaan pois, eikä siltikään tule kuin aina takaisin. Kukkan ei katoa, tietoisuus ei katsos katoa kenestäkään. Kaikkien pitää aina vaan yrittää korjata ja korvata. Entä jos ei enää voi?
Putosin kuralätäkköön ja hukuin siihen jo 15-vuotiaana, mutta joskus syyt haluta kuolla olivat ihan turhia ja joskus lohduttomia suruja tai loputonta epätoivoa.
Mikä täältä päättää päästää mut pois, jos joudun tulemaan takaisin? Milloin ikiaikainen yritys päättyy ennen aikojaan? Jos se päättyy ennen kaiken loppua, niin se loppuu häviöön? Elämissä yleensä se loppuu silloin kuin elämäkin päättyy, koska kukaan ei edes muista edellisiä elämiään.
Näen unia vaan jos saan valita, melkein, ei, en voikaan valita niin, en halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti