Vuosi 2026 vaihtuu missä merkeissä?

No niin, siinähän se joulu meni ja nyt ollaan välipäivissä. Sain 60 € rahaa herkkujen lisäksi, -mutta nyt olen ostanut uuden hiustenkuivaimen, yhden tuoksun ja tilannut kerran pizzan mutta siinähän ne rahat meni... Onneksi huomenna tulee tilille vähän rahaa.

Vanhemmat kävi aattona kylässä ja seitan- vegaanipaistia oli pöydässä ja rosollia & porkkanalaatikkoa. Vähän katselin jotain joulukonserttejakin, mutta lumiukko jäi tällä kertaa näkemättä. 79 tuntia jäljellä tätä hitsin vuotta.

Vuodet kuluu ja miettii miten pääsisi lähtemään ja milloin? Oikeasti en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Ihan turhaan.

Kai sen huomaa jos joku ei käyttäydy ihan normaalisti. katselin OmaKanta-palvelusta psy. merkintöjä, ja kuulosti ajoittain aika kauhealta. Yritän jotenkin pysyä mukana mutta näkeehän sen varmaan ulospäinkin, että olen muissa maailmoissa välillä.

Miksi en laihdu? Onko se lääkitys vai onko kaksi lämmintä ateriaa päivässä vaan liikaa? Jo söis enää vaan aamulla, päivällä ja illalla? Kolme kertaa päivässä? Mutta päivällinen on yleensä keitto, eikä siitä pitäisi lihoa. Ehkä annokset on sitten liian suuria. Olen kyllä ennen osannutkin laihduttaa.

Ja jojonnut sitten takaisin. Paino on kulkenut alipainosta normaalipainon ylärajoille ja nyt lievään ylipainoon, välillä on aamulla normaalipaino. Mutta vartalo ja paino on pysynyt >2 vuotta suht samassa vaikka yritin kyllä laihduttaa.

Uutena vuotena suuntaan katsomaan varmaan raketteja keskellä yötä tuohon pellon reunaan, vai pitäiskö lähteäkin Helsinkiin? Ei ne räjähteet hyvä asia ole, mutta onhan niitä joka vuosi jo nähnyt... Silloin kun oli koira, se halusi pysyä sisätiloissa. En ole silti ensimmäisiä räjähteiden vastustajia.

Suoraan sanottuna, en oikein jaksa edes ajatella seuraavaa vuotta. Alkaa pelottaa. Aika kulkee eteenpäin, mutta se on kidutusta, ajatuksien takia vaan. En tiedä kuinka usealla pakkoajatukset pilaavat ihan kaiken. Kun olisi joku glimmeri niin ajatukset triggeröi ihan kaiken. Kun on menossa jonnekin, ennalta pelkää, että mitä jos siellä tulee joku ajatus.

Usein maaliskuussa on vielä aika talvista, siis on pitkä aika kevään ensimmäisiin merkkeihin, ja odotan lumien lähtemistä jo ennen kuin lumet tulee...

Vielä valostumista ei huomaa. On pimeää, ankeaa ja kylmää. Silti, kaikille muille onnea ja minulle itselleni sitten onnettomuutta vuodelle 2026. En halua edes olla onnellinen tai nauraa tai hymyillä. En halua välittää itsestäni mitään.

Raha-asiat ei joskus olleet yhtään tärkeitä, ja nyt rahattomuus harmittaa ja miettii viitsiikö käydä edes kahviloissa, kun rahaa on niin vähän. Musta on tullut ihan pihi. Jos joku asia on muuttunut, sitten on. En vain uskonut, että meikit voisi jotenkin olla juttu.

Kaksi yötä Jouluun on ja olen ihan toivoton

Eilen oli talvipäivänseisaus! Ja sitten saadaan oikeasti pian lisää valoa tähän synkkyyteen. 24. päiväkö se oli missä valo ensimmäisen kerran on lisääntynyt jo. Muistan lukeneeni että seisaus kestää pari päivää ennen kuin alkaa valjeta.

En tiedä auttaako valot enää mitään tässä elämässä. Ehkä valotkin vaan kuolee ihan turhaan niinkuin kaikki muukin muuttuu vaan tuleksi tai tuhkaksi. Välittämättä mistään, olennoistakaan, oleminen on kamalaa. Luulin jo että en edes tunne rakkautta.

Vihaan vaan itseäni, huolimatta että onko se oikeaan tietoon ja tässä, täällä, tässä maailmassa, sellaista mitä olen oikeasti tehnyt täällä tai jossain. Miksi pelkkä mielikuvitus voi saada kärsimään itsevihasta , toivottomuudesta ja tuskasta joka ei vaan lakkaa? Sellaisessa mikä saa minut olemaan pystymättä pysymään paikallani.

Joskus en uskalla edes maata sängyssä kun pelottaa. Pelkoa ei ole vaikka on. Mutta silloin pelkoa ei ollut. Olinko voittanut pelot? En ole enää itseni mitenkään jos en voita pelkoa enää.

Toivottomuuteen ei auta mikään.Ne synttäritkin on alle kolmen viikon päästä enkä jaksa täyttää taas vuosia. Olisihan sitä odottanut että voisi olla jo poissa. Mutta verikoe-arvot olivat ihan hyvät ja luonnollinen kuolema ehkä kaukana. Tieto johtaa toivottomuuteen ja ikiaikaiseen pimeyteen. Entäs jos en kyllä siihen asti jaksa? Mitä mulle sitten tapahtuu?

Joka tapauksessa, annanko itselleni hetkeksi armoa, ainakin nyt Joulun ajaksi, ja lähden käymään tänään Helsingissä, muistan että olen vielä täällä. En voi päästä pois tulematta takaisin.

Meikit, lävistykset ja koirat on jotenkin juttu, vaikka ei voi. Laukut, kengät, vaatteet ei ole enää juttu. Olenko vieraantunut itsestäni kokonaan? Hiusten kasvattaminen pidemmiksi ja omaan väriin kyllä jatkuu.

Oma väri on yli 20 senttiä jo. En ole värjännyt 19 kuukauteen hiuksiani. Hennaväri-aineet on suurimmaksi osaksi pituuksista kyllä lähteneet.

En pysty miettimään edes yrittäisikö syksyksi hakea johonkin kouluun... Ei mikään periaatteessa kiinnosta kun se kampaaja-juttu ei onnistunut. Pitäis olla sellainen missä hetkelliset keskittymiskyvyttömyydet ei haittaisi...

Joka tapauksessa onnellista joulua kaikille, vaikka ainakaan täällä Espoossa ei ole luntakaan. Ehkä hetkeksi nousen, vain pudotakseni uudelleen. Meni rikki, mutta ei koskaan langennut, muistan, mutta vuosia on kulunut liikaa enkä enää pelkää kipua.

Kohta se valo alkaa lisääntymään, -pimenee vielä hetken

 

Miksi tässä pimenevän aikaan alkaa tuntea niin suurta toivottomuutta, eikä silti saa surusta oikein kiinni. Suren myös asioita jotka on totta vaan mun omassa maailmassa, joihin uskon puoliksi tai täysin samalla kuin puoliksi. Niihin on suhtautumistapa joka on lievennetty.

Pelkään paljon vaikka ei ole mitään pelättävää, ja siksi että ei ole, en pelkää edes paljon. Pelko on pieni. Tää elämä on taas alkanut olemaan sellaista painajaista, ja unissakin sama juttu jatkuu. Ei pääse karkuun. MIten monta vuotta se on nyt. Yli 20 vuotta hiton ajatusten kanssa elämistä ja tappelemista pelkkiä ajatuksia vastaan. Ei uskoisi, välillä voitin ajatukset osittain.

Pakkoajatukset (ja pakko-oireinen häiriö) ei muka ole pahinta mitä voi käydä. Ei ajatuksille mitään voi, mutta en pysty ajatusten antaa tulla ja mennä, koska ne ajatukset eivät olisi totta silti. En nipistele itseäni tai viiltele, -tiedän että olen oikea ja olemassa.

Joskus halusin vaan olla olemassa, jos se oli edes minä. Enää en haluakaan olla olemassa edes. Se on jotenkin se itseviha, joka oikeassa maailmassa on turha. En ole valinnut tai halua olla paha ihminen. Sitten en kestä ja kestän kyllä että en kestä. Ei tarvitse valita helppoa tietä vaan jotta kestäisi. Ei ole vaikeaa valita vain että ei sitten kestä sitä miten asiat on.

Jos niitä ei voi itse muuttaa, korjata, niin entä jos niitä ei saa korjattua, hoidettua ja estettyä kukaan muukaan. Mitä jos muut on väärässä kaikki, eikä tiedä sitä ennen kuin kaikki ihan turhaan on ollut jo pilalla?

Kauneudet eivät muutu mustaksi pisteeksi ennen kuin itse olen pelkkä hyttynen tai pelkästään pieni piste. Silloin minussa ei ole kuin se kirottu olemassaolo. Ei edes ollut kamalaa unessa nähdä olevansa avain joka putoaa tyhjyyteen. Nyt en ole enää edes avain.

Mulla luullaan menevän paremmin kun olen ollut arkimaailmassa enenmmän läsnä, ja luullaan uuden lääkkeen sitten auttaneen. Siellä päässä on kuulkaas sama ajatushelvetti silti, ja jatkuu unessakin. Jos kaikki olisi vaan unta, unelmia ja painajaisunia kaiken ajan ja olisin vaan jumissa tässä elämässä, ikiaikaisessa sisimmänvankilassa?

Se on mielikuvitusta.

12 yötä jouluun

Hei taas. Joulukalenterin luukuista on avattu puolet. Ihmettelen miksi Revolution meikki kalenterista tuli 2 poskipunaa ja 2 nude-väristä huulipunaa ja 2 glow-tuotetta tähän mennessä. Ihme juttu. Muuten se meikki-kalenteri on ihan kivakin. Mutta yksi poskipuna ja glow stick olisi riittänyt ja toinen huulipuna olisi voinut olla joku muu kuin nudesävyinen.

Teekalenteri on myös ihan ok, mutta sieltä ei ole löytynyt mitään uutta lempiteemakua. Juon siis, oikeasti, ihan hirveesti teetä. Niin paljon, että voi sanoa, että kun muut menee tupakalle ja polttaa ketjussa tupakkaa, niin mä juon ketjussa teetä. Tai keitän välillä itselleni, en kupin, vaan kannullisen teetä.

Syön tosi harvoin karkkia tai sipsiä, en edes välttämättä joka kuukausi. Mutta paino ei vaan tipu. Ei nousekaan, -paitsi välillä iltaisin nousee, mutta aamulla on takaisin. Tänä aamuna se oli 74,7. Ja ioon 172 cm eli kyllä siinä on ihan vähän ylipainoakin, noin 800 grammaa vaan, ja on käynyt tällä viikolla myös normaalipainossa ainakin yksi aamu. Mutta se paino-indeksi heiluu siinä n. 25.

Joskus olin vaan 51 kg tosi pitkään. Kaipaan niitä aikoja, mutta silloin elimistö oli kyllä aika hälytystilassa, eikä menkkojakaan ollut. Olin alipainossa ja ahmin vuorotttaisesti ja paastosin kolmen päivän sykleissä, enkä saanut sitä mitenkään kontrolliin. Joku sekamuotoinen syömishäiriö se kait oli.

Harmittaa että elämä on mennyt ihan turhaan nyt ihan kokonaan pieleen. Olisi ollut niin paljon. Sielu, kohtalo, kaikki olisi ollut niin kaunista. Missä se kauneus on, nukkuuko se jossain syvällä ikiaikaisessa unessa?

Mutta tiedän että se ei ole mahdollista. Kaikki maailman rumuus ja pahuus ei käänny kauneudeksi.

En haluaisikaan kyllä edes olla mikään julkkis, tai mikään laulaja tai näyttelijä. Ei se julkisuus vedä puoleensa.

Ei myöskään normaali perhe-elämä lasten kanssa eikä mikään luostari-elämäkään. En tiedä. En oikeasti siis halua ollenkaan edes elää, mutta kun ei pääse poiskaan.

Elämä voi tuntua helvetiltä, jos menettää vaikka rakkauden ja ikinä ei olla enää yhdessä nyt, tai jos vaikka oma lapsi tai puoliso kuolisi. Mutta jos mikään ei voisi ottaa kohtaloa ja rakkautta multa pois, silloinhan kaikki olisi ihan hyvin. Mutta ei ole, en ole ihan ok. En ole hieno ja kaunis myös. En ole edes kelvollinen itselleni.En kelpaa itselleni nyt tässä enää koskaan enkä halua olla olemassa jos olen se joka en halunnut olla.

 En välitä enää koskaan itsestäni koskaan enää mitään. Elämäntiet vie vaan pois, eikä siltikään tule kuin aina takaisin. Kukkan ei katoa, tietoisuus ei katsos katoa kenestäkään. Kaikkien pitää aina vaan yrittää korjata ja korvata. Entä jos ei enää voi?

Putosin kuralätäkköön ja hukuin siihen jo 15-vuotiaana, mutta joskus syyt haluta kuolla olivat ihan turhia ja joskus lohduttomia suruja tai loputonta epätoivoa.

Mikä täältä päättää päästää mut pois, jos joudun tulemaan takaisin? Milloin ikiaikainen yritys päättyy ennen aikojaan? Jos se päättyy ennen kaiken loppua, niin se loppuu häviöön? Elämissä yleensä se loppuu silloin kuin elämäkin päättyy, koska kukaan ei edes muista edellisiä elämiään.

Näen unia vaan jos saan valita, melkein, ei, en voikaan valita niin, en halua.

Ajatusten virta / elämän virta

 

Tänään avasin Revolution-meikkikalenterin kuudennen luukun. Sieltä tuli tänään silmänrajauskynä. Vaikuttaa että sieltä tuotteet olisi ihan laadukkaita. Teekalenterissa oli jotain kurkumateetä. En kyllä voi uskoa mutta Jouluun on enää kaksi ja puoli viikkoa!

En tiedä mitä sitten joulun jälkeen teen. En ole hakenut mihinkään opiskelemaan. Kun jotenkin välillä kaikki romahtaa jos edes käyn jossain. Uskaltaa käydä ryhmissä, kaupungilla, messuilla. Ja pelkää että siellä tulee siis joku ajatus -siis pakkoajatus. Koulussakin vuosi sitten se ongelma oli nimenomaan mun pakkoajatukset ja niiden näkyminen ulospäin, -kasvoista, eleistä.

Alunperin jäin työkyvyttömyyseläkkeelle juuri siksi että en välillä pysty keskittymään hetkeen, vaikka 5 minuuttiin. Yleensä vain muutamiin sekunteihin.Töissä se haittaa, tai jos koulussa piti tehdä asiakkaita. Kyllähän sieltä töistä päätyisi varmaan lopulta osastolle, jos siellä saisi sellaisen "kohtauksen". Ei niitä nyt paljon ole, mutta pitäskö sitten miettii jotain ei-asiakaspalvelu-koulua?

No miettii sitten keväällä, jos saisi vaikka oman vuokra-asunnon? Auroranportti, Keskusta, Kauklahti? Siis tuettuun irtsenäiseen asumiseen? Pystyn hoitaa kyllä arjen mutta niin paljon oma sisäisen maailma haittaa että tunnen yrittäväni välillä jotenkin kulkea mukana, vaikka ajatuksenvirta virtaa eri suuntaan kuin elämänvirta.

En tiedä löydänkö täältä enää minnekään. Löydänkö enää sitä oikeaa elämää tai onko sitä edes? Mitä jos kaikki tää mun pään sisälle jäävä on kuitenkin totta, paitsi ajatukset. Ne ei pidä koskaan paikkaansa.

Maanantaina on kuntosali-päivä! Viiden päivän välein on nyt mentävä. Piste. Tammikuussa alan käydä kaksi kertaa viikossa taas. Koiramessut on tänä viikonloppuna. Tällaiselle omasta koissusta haaveilevalle. Meen kuuntelemaan ainakin sitä collieyhdistyksen luentoa!!! Noutajat on edelleen silti ihania myös. Labsukka, flätti, kultsu!

Pitää muistaa, ensi viikolla on psyka, ja lääkärin aika. Ei lääkärillekään voi selittää näistä ajatuksista ja kokemuksista, ei ainakaan sillein kun se oikeasti on. En edes kehtaa. Ne ajatukset on noloja mutta kuulostaa nolommilta selitettäessä.

Vuoden vaihtumiseen neljä viikkoa! 2026, mitä se tuo tullessaan, katoaako sen vanhaan maailmaan takaisin, niin kauas että minua ei enää löydy. Olen myöhässä jos yritän löytää elämän ja rakkauden. Ei se enää käy, ei vaan käy.