Lentää siivillä ja sukeltaa mereen

 

 

Hei, nyt on sitten tammikuu hyvässä vauhdissa ja tuun just salilta. Oli hyvät treenit. Kesällä olen fitness-kunnossa... jos se on mun vartalolla edes mahdollista. Nyt meen vielä kolmen päivän välein ja sitten siirryn varmaan joka toinen päivä käymään helmikuun puolella.

Huomenna on laulutunti, ja mietin pitäiskö mun etsiä jotain nuotteja? Mitä laulan? Ei auta Saara Aallon ilmaiset vinkitkään mun ongelmaan, -koska se ei ole tekniikka vaan en yleensä pysy oikeasti tarpeeksi vireessä, ja osaa automaattisesti vaihtaa rekisteriä oikeassa kohdassa.

Pitäiskö katsella itselleen sitten jotain muuta tekemistä vielä päiviin, psykan ryhmiä, mielenterveysyhdistyksen? Viitsiikö hakea johonkin kouluun, vai oisko se ensin jotkut muut tavoitteet?

Pystyminen käymään jossain ilman että ajatukset pilaa kaiken? Kontrolloiminen osittain ajatuksia melkein lisää stressiä ja ahdistusta. Tänään en ole lähtenyt täältä minnekään paitsi viemään roskat ja sitten sinne salille.

Lumi on tehnyt koko maisemasta valkoisen ja ulkona on kylmä. En jaksa käydä ulkona kävelemässä. En jaksaisi siivota, meikata, en mitään. Mutta pitää pysyä mukana tai löytää itsensä lopulta jostain Kallokoskelta.

Pitäisikö vähän säästää rahaa? Eilen sorruin tilaamaan pizzan ja siihen meni 17 euroa. Nyt tilillä on neljä euroa.

On valkeaa ja kylmä, taivas on niin pimeä. Taivaiden ja kesän maiden niityt jossain kaukana korkeudessa. Siellä ovat jumalat ja enkelit ja elämien välissä lepäävät ihmissielut. Olen niin kaukana alapuolella.

Hyönteisillä on yleensä siivet, ja sitten on linnut. Suuri osa maailman olemistossa on lentäviä. Onko arvo suurin sellaisilla jotka osaavat lentää? Ilman siipiä en kohoa pohjalta koskaan, tai lennä takaisin olemaan itseni korkealta kaiken takaa.

Ketään ei saa syödä jolla on siivet eikä ketään jolla on silmät. Ketään ei saa tappaa joka janoaa vettä. Ketään ei saada menettää joka tuntee mitään. Jos tuntee, on oikea.

Kukaan ei saa tappaa sitä ikiaikaista ainetta, paikkaa joka ohjaa kohtaloa, ja joka on ollut ainiaan, tai tippuu itse laidan yli.

Sitten ajattelen että voi ei, en halua ehkä itsekään olla se joka sitten olen. Miten kenellekään voi tulla eksistentiaalinen kriisi? Eikö nyt kaikki tiedä että on oikeita ja olemassa? En ymmärrä.

En luule koskaan enää edes tuntia olevani kaunis. En ole. En luule että heikkouden sisimmästä voi nousta kauneuden korkeuksiin. Ei voi.

Entäs jos osaa hengittää veden alla, jos on kidukset? Voiko silloin saada vain korkeimmat siivet?

Heippa vuodesta 2026

 On alkanut uusi vuosi, ja on sitten tällä viikolla ne synttäritkin. En jaksaisi. Miksi pitäisi tehdä jotain mitä ei halua tehdä? Olla vaikka ei haluaisi enää olla edes olemassa? Miten pitkään talvi vielä kestää. On kylmää ja lumista. Lumi tuli heti Joulun jälkeen.

Kuntosalikertoja tässä kuussa lisään. Aloitin viiden päivän välein, sitten neljän ja tässä kuussa käyn joka kolmas päivä. Pelko on, että muuten tulisi paikat kipeiksi. Olihan siinä taukoa koko kesä ja melkein koko syksykin. En vaan jaksanut enää käydä kuntosalilla. Oikeasti haluaisin laihtua, mutta paino ei ole tippunut, vaikka kävin salilla viime vuoden syksyn, talven, kevään.

Ehkä pidän syömiset kurissa paremmin tänä vuonna. Se on vain musta itsestä kiinni. Olen kyllä ennenkin osannut laihduttaa, -tosin en niin että paino ei olisi jojonnut takaisin.

Olen kyllä yrittänyt muutenkin pitää itseni kurissa mutta on vieläkin hetkiä joina vajoan johonkin omaan maailmaan. Unissa maailma aina kaatuu vaan ajatusten takia niin kuin elämässäkin. 

Tällä viikolla, siis, on ne helkatin synttäritkin. En halua vanhentua. Ei se ole mikään Peter Pan syndrooma mutta sisäinen kokemukseni on edelleen kokea itseni nuoreksi. Pitää varmaan aloittaa käyttäminen ryppyvoiteita, -ja ne on ihan hiton kalliita!

Ei ole tietoa milloin, mutta kuolema voi tulla niin äkkiä että ei edes huomaa kuolleensa. Luulen että olen vielä elossa. Kuolleesta unesta kaikki alkoi, jatkui voiman sisälle, -ja sitten voimasta pois. En pääse kulkemaan unissa, en näe silmissäni mitään eri tavalla. Mutta olenko erilainen? Olenko eri?

Joskus haluaisi palata taaksepäin ja olla vaan lähtemättä, olla vaan takaisin itseni, olla olematta olematta se joka oli, olla elävä, olla elämä, olla elossa sisältä, pystyä hymyilemään ja nauramaan, iloitsemaan. Ilmalinnoja kaikki ne on.

Olen tiennyt että en ole edes mielestäni erilainen kuin muuta enkä huomaa mitään muutosta, siinä miltä päärynätee tuoksuu, miltä mandariinit ja klementiinit maistuu...

Olen meikki-addikti. Aina keksii jonkun uuden meikin mikä pitää saada. Viimeksi olin Shein-shoppailuun tällä tavalla koukussa, -en osta sieltä nyt enää mitään. Käytin liikaa pitkiä kenkiä jotka teki rakkuloita varpaisiin. On nyt varmaan paremmin asiat, jos käyttää hyviä kenkiä jotka on kivat jalassa.

Kaapissa on myös hiuslakkaa, lämpösuojaa, muotovaahtoa, ja kaksi tuoksua, Givernyn lilac ja Kylie cosmeticsin caramel cloud -bodymist.

Pitäisikö taas lähteä pois? Olla tulematta takaisin? Mutta en selviä siellä poissa. En ole tarpeeksi kaunis. En ole ollenkaan kaunis. Vihaanko itseäni silti turhaan? Eihän siitä ole mitään apua.

Kaikki pitää korjata eikä Jeesusteippi auta mitään. Ei siinä kristin uskossa ole edes mitään järkeä mun mielestä. Uskonnot on enemmän huono asia kuin hyvä ehkä. Joskus olin kiinnostunut uskonnoista, nykyään en niitä paljon ajattele. Sitä paitsi ei minua kiinnosta mitkään paholaiset tai demonit.

Uskon oikeasti kyllä silti Jumalattariin ja Jumaliin, enkeleihin, ja varmasti negatiivisiakin voimia on, mutta en tän mielenterveysongelman takia voi kyllä ainakaan nyt sotkea itseäni mininkään uskontojuttuihin. Se menee aina sekaisin sen oman maailman kanssa.

Pitäisikö hakea kouluun? Live-ammattiopistoon? Kun olen kävelevä katastrofi, niin en ehkä voi. Pään sisällä käy huonosti ihan kaikkialla minne meen, vaikka pystyn kyllä silti käymään Sellossa ja kaupungillakin.

Kun ei pelkää, mutta suree. Suru ei olekan vielä takaisin, vaikka olen sinne hetkittäin vajonnut, suruun ja huoleen ihan kaikesta.