viisi viikkoa kevääseen

 

Perjantaina oli laulu tunti ja eilen Selloilua (Espoon Sello kauppakeskus) ja illalla sauna. Tänään en tiedä mitä tekisin. Ei viitsi mennä niillä rahoilla tällä kertaa syömään kun täälläkin saa ihan hyvää ruokaa.

Rahaa taitaa olla 9,30 € nyt. Oon meikkifriikki ja koukussa meikkien ostelemiseen. Sitten huomasin että ei meikkilaukku mee melkeen enää kiinni. Pidän vähän kyllä meikkien ostamisessa nyt taukoa.

Silloin joskus oli koukku Shein-shoppailuun, joka johti klarna-luottotietojen menetykseen. Kun viitsisi vaan hoitaa raha-asiat... Nyt ei sitten Klarnalla shoppailla. Mitä mulla on ulosotossa? Jotain 1000 € en tiedä.

Oli joku oman hyvinvoinnin arviointilomake pitänyt täyttää. Mitä siihen pitäisi muka kirjoittaa? Pitäisikö valehdella välittävänsä itsestään ja pitävänsä itseään jotenkin tärkeänä. 

Kestän että en kestä enkä välitä itsestäni mitään enää koskaan missään. En olikeasti usko todellakaan että elämän jälkeen olisi kaikilla taivas taivas tai helvetti. Tietoisuus on jatkuva eikä se voi kadota. Eihän jotkut elä edes kuin vaikka kaksi viikkoa. Miksi sellainen menisi sitten vaan taivaaseen? 

En ymmärrä ollenkaan kristinuskoa. Miksi helvettiin ansaitsee siinä mennä jos ei vaan usko tietyllä tavalla tai vaikka jos on sellainen jolla on paljon rahaa. Raha on pahaa, mutta merkityksetöntä arkielämän ulkopuolella.

Tietty synnytään uudelleen, ollaan kaikilla tähdillä, kaikissa universumeissa on kaikki, ellei olla tehty ikiaikaiset virheet.

Ikuinen, ikiaikainen, lopullinen, loputon. No nyt joku järki tähän. Ei kaikki voi loputtomasti olla pilalla mun ajatuksista, tai mun mahasta tai siitä mitä minä painan. Olen joskus ollut 50 kiloa, ja nyt olen 25 kiloa enemmän. Se on vähän ylipaino, koska olen 172 cm.

Kun ei kukaan katoa niin kun on pakko niin kuljetaan. Eteenpäin, yritetään korvaa, korjaa, olla koiratkin, olla pyytämättä sävelkorvaa, jos sitä ei ole suotu, ja laulaa silti. Kulkea laulaen, ja kulkea pois unissa, loputtomasti.

Kiivetä korkealla vuorelle, saavuttaa valo, ja joutuakin silti vielä jatkamaan matkaa. Nähdä kaikki kärsimys, ja kaikki kipua. Saavuttaa rauha loputtomuudessa vasta sitten kun kaikki on takaisin kaunistal,

Taivaasta lahjoitettu Personal trainer

 

Kävin taas Helsingissä tänään, mutta nyt rahat on, -taas, loppu. Perjantaina on laulutunti, mutta ei ole varaa käydä samalla edes teellä, vaikka onhan se halvempaa juoda teetä kotona.

En pääse irti pakkomielteestä, että ihan kaikki on minun mielestäni kirjaimellisesti tuhoutunut vaan sen takia mitä minä painan, tai ei pelkästään se että mitä vaaka näyttää, vaan se miltä näytän peilistä tai miltä maha näyttää ihan varmasti ulkopuolisille.

Luulisi nyt että hei nyt joku järki tähän. Ei kaikki pahuus ja vihaaminen maailmassa voin johtua siitä miltä mun maha näyttää, tai mitä painan.

Ei siinä ole mitään järkeä, mutta jos se silti on vaan niin, niin miksi taivaasta ei sitten annettu mulle personal trainer, -fitnesskuntoon! Personal traineriin ei ole varaa täällä maan päällä, mutta mitä muka on mitä jumalattaret tai enkelit ei voisi hoitaa, -uskoi ihminen sitten kumpiin vaan, kumpiinkin tai vaikka että ne ovat sama asia?

En ole ehkä mikään enkeli, koska mulla ei ole enkelinsiipiä, on vaan perhosen siivet, tai hyttysen siivet ehkä. Miten pieni olen? Olen pelkkä piste jos katsotaan maailmankaikkeuden mittasuhteissa. Ei maailmakaikkeutta voi jumalauta tuhota pelkkä piste.

Miksi se olisi tuhoutumassa, ihmistenkö takia, kaikki galaksit tulevaan ja menneeseen nähden, valovuosien ja vuosien päässä olevat galaksit. Koska en ole kyllä koskaan ollut mikään tuholainen, mutta pitäisikö vaan yrittää hoitaa omat asiani, kun en voi kaikkea tätä korjata.

En ole mikään saamarin ikiaikainen kaunotar voinut enää olla. Sellaisistakin on joskus ollut kyse, -välillä omilla matkoilla metsässä ja kaupungilla, välillä vaikka psyka-osastoilla ja välillä unissa. Mutta nyt, mistä löytäisin kaukaiset valot, ei menneessä vaan tulevassa.

Näkyy ikuinen pelko, että ei ikinä voi nousta. Koskaan olla enää kaunis, olla enää hyvä, palata hyvyyteen vaikka ei vielä ole luopunutkaan hyvyydestä ainakaan omasta tahdostaan. Kun ei ole paha, paha paha.

Jos saan edes painon alas taas, niin saan edes jotain kontrolliin. Kuntosali joka toinen päivä, koko helmikuun loppuun asti, ja sitten ehkä vielä useammin, ehkä 5 kertaa viikossa. Taivaasta ei kuulu antaa personal traineria kuin siksi, että kaikki on muuten pilalla.

Ehkä kaikkea ohjaa liikaa pelko, jos on niissä omissa maailmoissaan. Siellä toteutuu kaikki minkä pelkää toteutuvan. Jos pelkää että pelkkä ajatus pilaa kaiken, niin silloinkin kaikki on sitten muka pilalla ajatuksen takia loputtomasti tai lopullisesti, haha kumpihan on lopullisempaa ja lohduttomampaa, olla loputtomasti vai lopulisesti pilalla kaikki.

Mutta jos olen nyt enää vain kulkija, enkä enää kaunotar enkä hirviö, niin mitä mun pitää täällä elämässä tehdä, tässä elämässä ei aivan varmasti ole mitään kadehdittavaa kenelläkään, ja kyllä, kärsin varmasti tarpeeksi. Siitä alkaen kun se on loppu ollut jo kesäpäivänä  vuonna 2007, tai ennen sitä, ensimmäisenä syyslukukauden kouluaamuna 2005. Ja sen jälkeen monta kertaa loppu, loppu ja loppu.

Ja nyt loppu! Mutta kun äiti, en halua olla paha ihminen.

Vuoden päämääriä

 

Hei, nyt on tamikuu yli puolenvälin ja talvea jäljellä alle puolet, jos nyt maaliskuuta voi sitten edes kevätkuukaudeksi sanoa. Kesän helteisiin on aikaa, -mutta jos joku odottaisi vaan kesää eikä mitään muuta niin ei sellaisella niin kamalaa edes olisikaan.

En osaa sanoa kuin että mulla kuuluu olla kamalaa, vaikka asiat joita murehdin ovat sellaisia että en voi korjata niitä edes. Murehtiminen jonkun mielestä on turhaa, mutta on niitäkin jotka eivät niin paljon sure, -ne tosin ovat koirat.

Koirahaave siirtyy ehkä kauemmas kun en tiedä onko mahdollista muuttaa asuntoon jossa voi pitää koiraa. Luottotiedoissa on nimittäin merkintöjä, ja jos asun jossain tukiasunnossa sitten niin lemmikit niissä, ainakin Espoossa, on pääosin kielletty.

Koira olisi piristänyt, mutta muuten en tiedä miten pysyn nyt tällä kerralla enää edes hengissä. Uskon nimittäin että kaikki haluaa että kuolen ja rankaisee ja kiduttaa. Oikeastaan en täysin ole edes masentunut, vaikka mikään ei saa enää nauramaan.

No tänä vuonna, koska sitä vuotta on paljon jäljellä, voi silti muuttaa monta asiaa. Fitness-kuntoon... ainakin melkeen. Lisään salikäyntejä taas kohta, ja helmikuun ajan käyn salilla joka toinen päivä.

En ole oikeasti koskaan ollut hirveän liikunnallinen, mutta siihen olisi koulussa voinut auttaa jos olisi edes yrittänyt. Mutta nyt tavoittelen parempaa kuntoa kuin tässä elämässä koskaan on ollut

Mutta monta vuotta kun meillä oli koira, oli joka päivä lenkillä käymistäkin, ja silloin kun olin osastolla siellä Peijaksessa, olin kaksi tuntia välillä ulkoilulla.

Sitten, no kyllähän sen painon kuuluu laskea myös. Uinnin järvissä aloitan taas toukokuussa. Jo kahtena vuonna olen aloittanut kesän järvi-uimisen 10. toukokuuta.

Pitäisikö sitten hakea sinne Live-ammattiopistoon? Harmi että siellä ei ole ollenkaan hius- ja kauneudenhoitoalaa. Mutta sitten tuli ajatus, että koulussa kuolee pahemmin kuin viimeksi kuoli, enkä taida sitten nyt olla ihan varma kannattaako opiskella enää koskaan. Ajatukset usein toteutuu.

Yrittäisin saada ajatuksia pois sieltä omista maailmoista, ja kontrolliin pakko-ajatuksia. Kävisin joissain ryhmissä ehkä kesään asti ja kesälläkin. Mutta kaikki jotenkin romahtaa aina kun käyn jossain erikoisjutuissa. Yksin on helpompi käydä välillä, mutta välillä silloinkin käy huonosti.

Välillä käy huonosti vaikka olisin vaan huoneessa yksin. Tai vaikka vaan seison peilin edessä meikkaamassa. Välillä tuntuu että ei jaksaisin edes siivota, lukea kirjoja, katsoa jotain telkkarista. Elokuviin on vaikea keskittyä. Olenko laiska?

Masennuspsykoosi

Hävettää melkein myöntää mutta... kävin pitsalla. Juuri nyt kun piti olla dieetti ja rahat piti käyttää oikeasti sellaiseen mitä tarvii. Nyt tilillä on taas heti viikon ekana päivänä vaan 4,5 €... Siis nyt en edes saa sitä kirkkaanpinkkiä huulipunaa minkä ainakin tarviin.

No niin, nyt ne synttärit meni ja olen taas vanhempi vuoden ollut, enkä tiedä muuta kuin että itkin asioita, jotka on muka tapahtuneet vaan mun mielikuvituksessa. Ne on vaan ilmalinnoja joihin eksyin ja jotka muuttuvat painajaisiksi.

Tuleva on kadonnut tulevaan ja löydän tulevan vielä jos en kuole menneeseen tai jää elämään tänne elämää ihan turhaan. No turhaan niin, en ymmärrä mitä järkeä tässä eämässä muka edes on.

Jotenkin en koe tai ymmärrä edes miten erilainen olen kuin muut. En ymmärrä vaan muita, kun kaikki suree ihan turhia juttuja. Miten ne ikinä kestäis elää tätä mun horror nightmarea? Se mun oma maailma on kuin painavat, raskaat meret ja lumiset laaksot.

Ostan sen huulipunan ensi viikolla. Sanoin jo itselleni että kasva aikuiseksi, kun valitsit käyttää ne rahat pitsaan niin sitten et voi ostaa niitä meikkejä. Ehkä en olekaan niin erilainen kuin muut.

Turhiin asioihin voi hukkua, niistä voi löytää kyllä vain pelkkiä pakkomielteitä ja sitten edistää edistää ja edistää ja käyttää turhaan kaikki päivät odottamiseen että ei ymmärtäisi enää niitä painajaisia, ja jos olen rättiväsynyt niin olen myös joku muu enkä itseni. Ja se on se joku jota en hyväksy.

Mikä oikeasti on se heikko lenkki? Sinä itse enkä minä, tai siis se ei ole se joka olin. Aina syytän jotakuta muuta omista virheistäni niinkö? En ole tehnyt sitä mistä syytän itseäni, mutta en pysty hymyilemään tai nauramaan.

Haluaisin vaan romahtaa lattialle itkemään.

Kävin tänään kyllä psykalla, mutta ei siellä voida auttaa. Lääkkeet ei palauta mua todellisuuteen ja siihen maailmaan mistä lähdettiin, vaikka olisi palannut oikeasti se helvetti mistä lähdettiin.

Muistan vanhat tarinat ja uskon joutuneeni omasta tarinastani pois, menettäneeni polkuni. Minua opastanut tähti on sammunut enkä löydä perille enää täällä. On kuin olisin vangittu tähän elämään, ja silloin en voi lähteä, vaikka haluaisin lähteä vaan pois. Onko ollut myöhäistä löytää polku jolla minulla olisi oma tarinani, oma kohtaloni jonka aalloille voin heittäytyä?

Olen epätoivossa tai toivottumuudessa nähnyt painajaisia joissa olen myynyt sieluni jossain, vaikka en halua ikinä. Nähnyt painajaisia joissa minut on eksytetty uskomaan sellaista mitä en luulisi edes oikeasti. Nähnyt painajaisia joissa joku on pettänyt ja  joissa olen sitten vihannut vaan ja ollut välittämättä mitään siitä jostakusta joka on pettänyt kaiken

Enää Missään Koskaan Mitään Tänään

Lentää siivillä ja sukeltaa mereen

 

 

Hei, nyt on sitten tammikuu hyvässä vauhdissa ja tuun just salilta. Oli hyvät treenit. Kesällä olen fitness-kunnossa... jos se on mun vartalolla edes mahdollista. Nyt meen vielä kolmen päivän välein ja sitten siirryn varmaan joka toinen päivä käymään helmikuun puolella.

Huomenna on laulutunti, ja mietin pitäiskö mun etsiä jotain nuotteja? Mitä laulan? Ei auta Saara Aallon ilmaiset vinkitkään mun ongelmaan, -koska se ei ole tekniikka vaan en yleensä pysy oikeasti tarpeeksi vireessä, ja osaa automaattisesti vaihtaa rekisteriä oikeassa kohdassa.

Pitäiskö katsella itselleen sitten jotain muuta tekemistä vielä päiviin, psykan ryhmiä, mielenterveysyhdistyksen? Viitsiikö hakea johonkin kouluun, vai oisko se ensin jotkut muut tavoitteet?

Pystyminen käymään jossain ilman että ajatukset pilaa kaiken? Kontrolloiminen osittain ajatuksia melkein lisää stressiä ja ahdistusta. Tänään en ole lähtenyt täältä minnekään paitsi viemään roskat ja sitten sinne salille.

Lumi on tehnyt koko maisemasta valkoisen ja ulkona on kylmä. En jaksa käydä ulkona kävelemässä. En jaksaisi siivota, meikata, en mitään. Mutta pitää pysyä mukana tai löytää itsensä lopulta jostain Kallokoskelta.

Pitäisikö vähän säästää rahaa? Eilen sorruin tilaamaan pizzan ja siihen meni 17 euroa. Nyt tilillä on neljä euroa.

On valkeaa ja kylmä, taivas on niin pimeä. Taivaiden ja kesän maiden niityt jossain kaukana korkeudessa. Siellä ovat jumalat ja enkelit ja elämien välissä lepäävät ihmissielut. Olen niin kaukana alapuolella.

Hyönteisillä on yleensä siivet, ja sitten on linnut. Suuri osa maailman olemistossa on lentäviä. Onko arvo suurin sellaisilla jotka osaavat lentää? Ilman siipiä en kohoa pohjalta koskaan, tai lennä takaisin olemaan itseni korkealta kaiken takaa.

Ketään ei saa syödä jolla on siivet eikä ketään jolla on silmät. Ketään ei saa tappaa joka janoaa vettä. Ketään ei saada menettää joka tuntee mitään. Jos tuntee, on oikea.

Kukaan ei saa tappaa sitä ikiaikaista ainetta, paikkaa joka ohjaa kohtaloa, ja joka on ollut ainiaan, tai tippuu itse laidan yli.

Sitten ajattelen että voi ei, en halua ehkä itsekään olla se joka sitten olen. Miten kenellekään voi tulla eksistentiaalinen kriisi? Eikö nyt kaikki tiedä että on oikeita ja olemassa? En ymmärrä.

En luule koskaan enää edes tuntia olevani kaunis. En ole. En luule että heikkouden sisimmästä voi nousta kauneuden korkeuksiin. Ei voi.

Entäs jos osaa hengittää veden alla, jos on kidukset? Voiko silloin saada vain korkeimmat siivet?

Heippa vuodesta 2026

 On alkanut uusi vuosi, ja on sitten tällä viikolla ne synttäritkin. En jaksaisi. Miksi pitäisi tehdä jotain mitä ei halua tehdä? Olla vaikka ei haluaisi enää olla edes olemassa? Miten pitkään talvi vielä kestää. On kylmää ja lumista. Lumi tuli heti Joulun jälkeen.

Kuntosalikertoja tässä kuussa lisään. Aloitin viiden päivän välein, sitten neljän ja tässä kuussa käyn joka kolmas päivä. Pelko on, että muuten tulisi paikat kipeiksi. Olihan siinä taukoa koko kesä ja melkein koko syksykin. En vaan jaksanut enää käydä kuntosalilla. Oikeasti haluaisin laihtua, mutta paino ei ole tippunut, vaikka kävin salilla viime vuoden syksyn, talven, kevään.

Ehkä pidän syömiset kurissa paremmin tänä vuonna. Se on vain musta itsestä kiinni. Olen kyllä ennenkin osannut laihduttaa, -tosin en niin että paino ei olisi jojonnut takaisin.

Olen kyllä yrittänyt muutenkin pitää itseni kurissa mutta on vieläkin hetkiä joina vajoan johonkin omaan maailmaan. Unissa maailma aina kaatuu vaan ajatusten takia niin kuin elämässäkin. 

Tällä viikolla, siis, on ne helkatin synttäritkin. En halua vanhentua. Ei se ole mikään Peter Pan syndrooma mutta sisäinen kokemukseni on edelleen kokea itseni nuoreksi. Pitää varmaan aloittaa käyttäminen ryppyvoiteita, -ja ne on ihan hiton kalliita!

Ei ole tietoa milloin, mutta kuolema voi tulla niin äkkiä että ei edes huomaa kuolleensa. Luulen että olen vielä elossa. Kuolleesta unesta kaikki alkoi, jatkui voiman sisälle, -ja sitten voimasta pois. En pääse kulkemaan unissa, en näe silmissäni mitään eri tavalla. Mutta olenko erilainen? Olenko eri?

Joskus haluaisi palata taaksepäin ja olla vaan lähtemättä, olla vaan takaisin itseni, olla olematta olematta se joka oli, olla elävä, olla elämä, olla elossa sisältä, pystyä hymyilemään ja nauramaan, iloitsemaan. Ilmalinnoja kaikki ne on.

Olen tiennyt että en ole edes mielestäni erilainen kuin muuta enkä huomaa mitään muutosta, siinä miltä päärynätee tuoksuu, miltä mandariinit ja klementiinit maistuu...

Olen meikki-addikti. Aina keksii jonkun uuden meikin mikä pitää saada. Viimeksi olin Shein-shoppailuun tällä tavalla koukussa, -en osta sieltä nyt enää mitään. Käytin liikaa pitkiä kenkiä jotka teki rakkuloita varpaisiin. On nyt varmaan paremmin asiat, jos käyttää hyviä kenkiä jotka on kivat jalassa.

Kaapissa on myös hiuslakkaa, lämpösuojaa, muotovaahtoa, ja kaksi tuoksua, Givernyn lilac ja Kylie cosmeticsin caramel cloud -bodymist.

Pitäisikö taas lähteä pois? Olla tulematta takaisin? Mutta en selviä siellä poissa. En ole tarpeeksi kaunis. En ole ollenkaan kaunis. Vihaanko itseäni silti turhaan? Eihän siitä ole mitään apua.

Kaikki pitää korjata eikä Jeesusteippi auta mitään. Ei siinä kristin uskossa ole edes mitään järkeä mun mielestä. Uskonnot on enemmän huono asia kuin hyvä ehkä. Joskus olin kiinnostunut uskonnoista, nykyään en niitä paljon ajattele. Sitä paitsi ei minua kiinnosta mitkään paholaiset tai demonit.

Uskon oikeasti kyllä silti Jumalattariin ja Jumaliin, enkeleihin, ja varmasti negatiivisiakin voimia on, mutta en tän mielenterveysongelman takia voi kyllä ainakaan nyt sotkea itseäni mininkään uskontojuttuihin. Se menee aina sekaisin sen oman maailman kanssa.

Pitäisikö hakea kouluun? Live-ammattiopistoon? Kun olen kävelevä katastrofi, niin en ehkä voi. Pään sisällä käy huonosti ihan kaikkialla minne meen, vaikka pystyn kyllä silti käymään Sellossa ja kaupungillakin.

Kun ei pelkää, mutta suree. Suru ei olekan vielä takaisin, vaikka olen sinne hetkittäin vajonnut, suruun ja huoleen ihan kaikesta.