Lähtölaskenta syksyyn

  Moi, eilen oltu ostoskeskuksessa ja ostettu saippuaa ja vähän meikkejä ja teetä. Olisipa enemmän käyttörahaa mutta totuushan on että täällä on hiton kallista asua. Lopulta muutan ehkä jonnekin missä voi pitää koiraa ja huolehtia itse ruokaostoksissa.

Syksy lähestyy viiden päivän päästä. Ei voi olla totta. Kaikki viime kesästä on ollut niin surullista. Uimassa ei varmaan tuu käytyä enää montaa kertaa. 

Moni sanoo että syksy on luopumisen aikaa, mutta voihan se olla aina myös uusi alku ja uusi matka kohti pimeää talvea seuraavaan valokevääseen. Mikä edes on oikea valokevät? se on ehkä jo ollut ohi vaikka ei olekaan.

New Age ei tullut tänne. Se meni jonnekin muualle.

Aika voisi muuttua. Noidat, keijut ja metsätontut tervetuloa takaisin. Vanhat Jumalattaret ja Jumalat. Kolmannen silmän avautuminen kaikilta. Olen joskus lukenut jonkun New Age oppaan. Sitä odotetaan niin kauan että kaikki kuolisi vaikka ydinonnettomuuteen tai muuten vaan Jumalattaret ja Jumalat aloittaisivat uuden huomisen.

 Niissä unissani joissa ajat joka yö jatkuu, itse asiassa on alkanut jo se huominen. Siellä Helsinki ja Espoo on jaettu sinisten ja punaisten kesken. Kallio on suurempi ja Leppävaarassa on edelleen ostoskeskus. Junia on tosin lisätty. Niitä menee enemmän ja unissa ajan välillä ohi, koska olen unitilassa.

Jäänkö vangiksi aikaan, sen takia että odottaa eikä silti parane mikään. Odottaa vieläkin että se ei olisikaan niin eikä silti saa mitään. Pakko on roikkua perässä, vaikka sisäinen maailma on loputon epätoivo.

En luule että on kohtaloni pilata kaikki. Olen irti kohtalosta, rakkaudesta, hyvyydestä, ja pidän kiinni siitä mitä uskon oikeaksi. Yritän hyväksyä kaikki ihmiset, vaikka toisissa on aina jotain, mikä muuten häiritsisi, jos ei ymmärtäisi hyväksyä ihmisten erilaisuuden.

En pelkää vammaisia, en huumeenkäyttäjiä, en mielenterveysongelmaisissa sitä että se näkyy. Monilla lääkkeet laittaa jotenkin kömpelöksi. Mielenterveysongelmissa pahinta on lääkkeet. Minäkään en pysty välillä enää ajattelemaan. Sitten on ajattelematta välillä.

Mitä jos olen vielä mummona elossa enkä muista tästä elämästä mitään. Mitä jos itken menetyksiä ja ohi kulkenutta elämää? Miksi antaisin elämän mennä ohi? Pitäisikö elää, vaikka ei ansaitse elää? Olla röyhkeä ja sanoa että elän nyt kyllä ku olen täällä.

Siinä on jotain miksi en anna itselleni lupaa kuin pieniin glimmereihin. Jos annan itselleni armoa hetkeksi. Muuten minun kuuluukin kärsiä. Jaksaisi yrittää jos olisi jotain toivoa. Auttaako enää mitään taistella ja yrittää voittaa, karata välillä koko päiväksi pois siitä sisäisestä "omasta" maailmasta?

Yrittäisin melkein, mutta eikö se ole niin että minulla ei enää ole toivoa ollenkaan?

..