"I'm the shadow that nobody sees", -kadoksissa

Lauantaina oli Enemy Insiden keikka On The Rocksissa. Siellä oli ihan kiva tunnelma, ja kiinnostuin lämppäribändistäkin. Olin eturivissä ja pääsin Enemy Insiden instagramissa kuvaankin sieltä eturivistä olin katsomassa.

On kiva bändi. Uuden polven goottimusiikkia. Keikka hyvä ja loistavasti laulaa livenä. En hirveen usein käy nykyään keikoilla. 

Joskus haaveilin, että musta tulis laulaja mutta en pysy nuotissa.

Olen varjo jota ei muista, ei näe kukaan. Melkeen kaikki, jotka tunnen, ovat mielenterveyspiireistä. Jos tunnen edes ketään. Sitten valoa toi syksystä alkaen se kampaajakoulu, -ja sitten sekin meni pieleen. Niinkuin kaikki muukin. Siellä kaikki on, pielessä.

Vaativana erityisenä tukena sitä alaa olisi Tampereella, jos ensi vuonna uskaltaisi yrittää (tänä vuonna ei, siellä on haku jo loppu). Mutta en laita sitä tavoitteisiin. Ei sekään ehkä onnistuisi. Hiton diagnoosit ja muut mielenterveyskuntoutujalokeroinnit. En olisi viiltänyt ketään millään partaveitsellä, vaikka mulla onkin pakkoajatuksia.

En näe itselläni tulevaisuutta. Kaikki yleensä voi ajatella, että on onnekkaita kun saa olla täällä, pitää vaan pitää kiinni omasta kohtalostaan ja elämästään. Silloin on aina toivoa. Nyt musta ei tunnu, että asiat on hyvin mulla. Eikä asiat mulla olekaan hyvin tulossakaan olemaan.

Näen lohduttoman, loputtoman syvyyden ja ikiaikaisen talven, vailla mitään mahdollisuutta palata edes kauneuteen, minä joka muistan elämäni, jossa olin joku, joka välillä uskoi voivansa voittaa kaiken ja että kaikki lopulta on kunnossa.

En ole se enää joka olin, en ole enää kaunis. En ole enää siellä mistä voi aina palata. En halua palata, jos olen pelkkä olio. Menneeseen aika kulkee, taaksepäin, unissani eteenpäin, ja jos olen lopulta siellä pääsen sittenkin pois. Niin mun pitää siitä ajatella.

Ajattelin kumminkin itsekin, että haluunko edes olla parturi-kampaaja, ajattelin että ehkä en kun pitäisi pystyä koskemaan ihmisiin ja keskittyä pitkä aika. Ja kun on niitä pakkoajatuksia...

Lähinnä siellä se keskittymisongelma oli vaan ne pakkoajatukset, jos niitä tulee. No ehkä se sitten on vaativan erityisen tuen tarve. Kun ei normi ihmiset ymmärrä mitään mielenterveysongelmista.

Mutta eiköhän tää ollut tässä, -ei sitten kampaajaksi. Hiuksista voin silti pitää. Värjäyskurssit kerkesin käydä loppuun ja hoito- ja kampaajakurssin en edes ytoja (yhteiset opinnot).

... Harmittaa...

Olikohan virhe ollut kertoa olleensa osastolla ja asuvansa tuetusti ja käyvänsä psykiatrilla? Kun sellaiseen on niin suuret ennakkoluulot. Mutta kai ne pakkoajatukset näkyy keskittymisessä.

Aikanaan jäin työkyvyttömyyseläkkeelle, kun en välillä voinut keskittyä vaikkapa puoleen tuntiin. Siihen nähden tilanne on mennyt eteenpäin. Häiriöt kestää välillä ehkä noin 15-30 sekuntia, jos tsemppaan. Opettajat näki sen sitten työturvallisuusriskinä... Ja olivat väärässä.

Keikka kyllä piristi, ja sitten jotenkin väsytti. Nukuin koko seuraavan päivän.

Pienet mustat siivet

 

Jouduin nyt kyllä lopettamaan sen koulun. Mielenterveysongelmien takia tietysti, kuinkas muutenkaan. Oli kyllä tuntunut että en oikein suoriutunut. Lääkkeet jotenkin ehkä on huonontaneet muistia ja siten vaikuttaneet oppimiseen. 

 Mutta nyt olin siis siellä ollut elämästäni puoli vuotta niin se on pitkä mutta lyhyt aika. 

Opettaja sanoi että mun poissaolokohtaukset on huomattu, eikä niiden takia haluta antaa tehdä asiakkaita. No en varmana ole asiakkaille vaarallinen, mutta sitä mieltä opettajat on... Sellaista yleensä että kun tulee pakkoajatus en hetkeen pysty keskittymään.

Tää on nyt ollut taas tässä... Käsitän kyllä että mut on käsitelty täysin väärin mut ei se auta. Miten oon niin hiivatin heikko että en pysty edes elämään?

Tunsin joskus oloni niin vahvaksi. On täysin eri asia olla huonoin ja heikoin kuin olla kaunein ja voimakkain. Ei se ole minulle ihan sama oikeasti. Miksi kaikki on taas rikkoutunut pelkästä ajatuksesta?

Nyt mulla on vaan pienet mustat siivet ja heikko olo.

In the lights, -valoissa

Viikko on taas mennyt kuin sumussa. Asiat joita ei oikeasti tapahdu eivät jää mieleen. En muista missä olen ollut ja mitä tehnyt, -melkeen. No sen muistan muuta en.

Tässä kuvassa olen Isossa Omenassa, sen jälkeen kun kävin psykalla. Ostin jotain uutta hiusnaamiota, mutta ostan paremman aurinkokivestä maanantaina. Jos rahat riittää, ainakin.

Olen käynyt (koulun lisäksi) hammaslääkärissä maanantaina, tiistaina psykalla, sellossa keskiviikkona ja hammasröntgenissä torstaina ja laulutunnilla perjantaina. Ja tänään olen hereillä taas at four in the morning. Enkä aio nukkua.

Meillä alkaa miesten hiustenleikkaus ensi viikolla. Osaanko enää leikata naistenkaan hiuksia? Pitäiskö kertaa perusasiat tänä yönä. Mut on varmaan oikeesti kirottu olemaan haluamatta kuolla...

Koska en jaksa kuolla vielä, vaikka on painajainen jonka takia ei tunnu miltään, vaikka ei ole väliä tuleeko mulle maksasairaus tai borrelioosi enkä välitä missä asun ja mitä teen.

Juon teen.

En juo.

En voi väittää muka etten välitä itsestäni, mutta en voi välittää itsestäni, koska uskon että mua rangaistaan ja että en ansaitse elää. Haluaisin elää, muttakun en ansaitse elää enää.

Haluaisin elää jos en olisi hitto pilannut kaikkea kaikille toisille. Mitä hiivattia? Miksi uskon että kyllähän kaikki varmaan pettyy.

Ja kyllähän ne hiukset värjäytyy ja osaan pitää tietystikin saksia. Mutta luonnistuuko multa kampaukset en usko.

Joskus tuntuu että tekis mieli soittaa itselleen ambulanssi tai lähtee päivystykseen, mutta silloin tuntuu että pärjään himassa. Osastolla en ole ollut nyt viiteenttoista ja puoleen kuukauteen.
 

MISSÄ KAIKKIALLA OLEN OLLUT OSASTOLLA? Jorvi P1, P3, P4, PN1, PN2, Peijas P1, P3, Aurora P5, Psykiatriakeskus P5, P9, Hyvinkää, Lohja. Kyllähän siellä on ollut oltua...

Quite depressed, -paskana-

Tänään en jaksa lähteä minnekään. Joskus bussit menevät vaan ohi ennen kuin ehtii pysäkille ja on parempi lähteäkin kotiin kuin odottaa seuraavaa bussia. Olen niin paskana että en jaksa lähteä tänään edes kaupungille.

Miten kestäisi epäonnistumiset? Mitä teen jos oikeasti en ole valmis enkä osaa? Miten voisin ottaa muut enää kiinni? Miten olisi muuttunut tarpeeksi että ei kävisi enää pelkästään huonosti ja rumasti. Olen niin LIHAVA. 

Salilla käyn tänään, muualla en.

Ja miksi en laihdu?

Syönkö liikaa?

On tullut kauhea ahdistus että pitäisi keskeyttää koulu. Miten nämä lääkkeet ovat vaikuttaneet oppimiseen? Miten tyhmä ihminen voi olla? Miksi en mielestäni osaa yhtä hyvin kuin muut. Olen valitettavasti kyllä oikeassa siinä.

On tyhmää että pitäisi vielä muka uskoa ja yrittää vaikka tuntuu että olen huono ja heikko. Mutta en ole paha, vaikka luullaan että välitän muka vaan itsestäni ja rakastan muka vaan itseäni enkä ketään muuta ja muka käytän toisia vaan hyväkseni.

Olenko narsisti?

En mielestäni.

Ei ole kyllä mitään hyötyä enää elää. Miksi jatkaisin elämää? Tulen kuitenkin aina takaisin kun yritän kuolla, -ei sitä kuolemaa voi käyttää hyödyksi. Elämän kiertokulkuun kuuluu jälleensyntymä ja joudun takaisin ja sit seuraavassa elämässä olisin oikeasti paha...

Mitä jos saisin muistinmenetyksen, enkä muistaisi enää kuka olen enkä tietäisi enää kuka olen. Olisiko silloin löytynyt lopulta oikea totuus eikä näitä sirpaleita joita olen yhdistänyt ehkä väärin. Mitä jos kaikki oikeasti tietäisivät koko ajan kuka olen kun olisin jossain?

Näkevätkö kaikki?

Muistavatko kaikki?

Unohtavat. Ei ole hyötyä pukeutua hienoihin vaatteisiin ja meikata, kun kenellekään ei jää mieleen muuta kuin se mitä on meneillään minun päässäni, ja kuvittelen vaikka en luulekaan että kaikki kuulevat kaiken mitä edes kuiskaan ja sieluissaan kaiken mitä edes ajattelen.

Silti teen niin. Meikkaan ja katson joka aamu että olen sävy sävyyn tai yhteensopivissa sävyissä. Lähden täydessä tällingissä. Meikit järjestyksessä. Katson. Onko tukka hyvin? Käyvätkö nämä vaatteet oikeasti kaikkien mielestä yhteen?