On keskitalvi. Kymmenen päivän päästä ollan ihan talven keskellä. Mutta tää on tää kauhea kuukausi, tammikuu, jona on kylmä ja vähän valoa eikä merkkiäkään keväästä vielä aikoihin.
Öisin valvominen saa jäädä. Nukuin hyvin ja heräsin seitsemältä aamulla, ja ulkona oli ihan pimeä. Koulu jatkuu ylihuomenna, mutta Teamsissa ja keskiviikkona sitten koululla.
En tiedä, mutta tuntuu että olen ihan tyhmä. Luin koulukirjoja lomalla enkä ymmärtänyt välillä mitään. En osaa piirtää kampausten kaavoja.
En ole laihtunut vieläkään. Sama paino kuin kesällä. No en sitten laihdu. Syönkö muka liikaa? Mun piti pienentää annoskokoja, mutta taidan syödä yhtä isoja annoksia kuin ennenkin.
Joskus nuorempana mietin paljon uskontoja, mutta se on jäänyt. Yliopistossa en pärjäisi ikinä, mutta silloin hain uskontotiedettä opiskelemaan, mutta en päässyt, enkä vaatetusalallekaan.
Kyllä tämä kampaamokoulu on se minkä pidän. Jos joudun keskeyttämään niin sitten joudun. En uskalla sanoa, että minusta tulee kampaaja, koska pelkään, että keskeytän tai jotain käy. Mitä jos en pääse näytöistä läpi.
Pitää hankkia työharjoittelupaikka. Parturi-kampaamoja on paljon, mutta paikan pitää olla sellainen missä leikataan sekä naisten että miesten hiuksia, koska mulla on kummatkin.
On liikaa omia juttuja, sellaisia mihin muut ei näe. Niistä ei voi edes kertoa. Ne on niin sairaita. Mutta ei mitään murhajuttuja tai sellaista, vaan sellaista mitä ei pysty selittämään.
Jos en välillä pysty keskittymään, niin ei se siitä ole kiinni. Ajatukset pitäisi pystyä sivuuttamaan. Niitä tulee ja menee, mutta pitää silti yrittää toimia. Jään usein loukkuun johonkin ajatukseen.
En jaksa välillä elää. En jaksa kuollakaan. En jaksa välillä olla, enkä voi valitettavasti olla olematta. Kaikki jotka on joutuu loputtomasti olemaan, jossain siellä aina missä on hiljaista. Ei se muutu. Elämä voi kadota, olemassaolo ei. Olen olemassa enkä pääse pois. En katoa, vaikka yrittäisin loitsia itseni katoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti