Forever alone, aina yksin

Hei, on marraskuuta jäljellä 8 päivää ja ei pitkä matka voi olla enää ensilumeen. Lumi ei kyllä ole toiveissa vielä. Rehellisesti, toivon aina ehti joulun jälkeen että lumet vaan lähtisi.
 

Kevät-ihmisiä olen ja kesä myös. Syksy hämmästyttää ensiksi väreillään, mutta sitten on se ankea aika että on loskaa ja puut jo lehdettömiä. Onneksi Joulunaika tuo valoa kylmyyteen. En koskaan edes tiedä mitä teen tammikuussa, kun kevääseen on aikaa ja on kylmä.

Jaksaminen elää on joka päivän kysymys. Joinain päivinä ei vaan jaksa, toisina jaksaa vielä hetken ja iltaisin ei enää jaksa koskaan, ja pitää yrittää päästä nukkumaan.

Kolme aikaa joissa jatkuu kaikissa tarinansa jatkuu unissa vieläkin. Olen sielläkin.

En tiedä miksi tunnen itseni vieläkin nuoreksi. Välillä olin mielestäni aikuinen kyllä. En halua oikeasti pitkää elämää. Mitenköhän kaukana kuolema on?

Ei elämässä pidä kiinni vaan meikit ja hiusten kasvattaminen. En halua elää. Kuuluu vaan kärsiä kaiken ajan. En tiedä syytänkö itseäni turhasta ja onko se kaikki mielikuvitusta joka ei ole totta oikeassa elämässä.

Välillä ajattelen sen. Tää on ihan kamalaa.

Miksi olen niin kuin pelästynyt lapsi? Muilla mun ikäisillä on jo lapsia ja puoliso. Ja minä jään itse olemaan lapsi ja olen ikisinkku. En edes halua parisuhdetta, en kenenkään kanssa. Forever alone.

Jään nyt tänne sitten vielä kevääseen ja sitten haetaan ehkä omaa asuntoa. Tuettua itsenäistä asumista. Ei ole pitkään aikaan onnistunut oikeastaan se itsenäinen asuminen. Olen niin yksin. Katoan omaan maailmaan. Miksi sitä arkimaailmaa ei edes löydy enää?