Sellossa keikalla ja muuta Espoon kauppakeskuksissa hengailuaa

 

Heih, on ollut aika täyttä tässä kuussa. Olin toissapäivänä (torstaina) illalla Sellosalissa Eye of Melianin keikalla. Oli pitänyt muutenkin tutustua paremmin tähän hienoon bändiin ja sitten ne tuli tohon viereen kivenheiton päähän keikalle. Aurin keikka jäi viime vuoden elokuussa väliin ja tän Eye of Melianin keikan jälkeen suunnittelisin käyväni katsomassa Auria jos ne tulee edes jonnekin lähemmäs kuin Joensuuhun tai Ouluun.

Eye of Melianin keikka oli hyvä ja biisit vielä parempia livenä kuin nauhoitettuna. Jotenkin Johannan ääni kuulosti vahvemmalta livenä. Kyllä ehdottomasti nyt kuuntelen tätä jatkossakin. Dawn of Avatatars ja Symphonia Arcana oli parhaat laulut siellä.

Huomasin keikan jälkeen kadottaneeni valitettavasti bussilippuni Sellossa, mutta kun soitin eilen Sellon löytötavarapalveluun niin se oli löytynyt. Kävelin sitten Selloon hakemaan lipun. Bussilippu jotenkin putoaa vaan niin helposti sieltä laukusta.

En nykyään oikeastaan osta musiikkia. Kuuntelen Spotify Freella. En välillä jaksa kuunnella edes musaa. Jotenkin engalnninkielisiä lauluja pitäisi jaksaa kuunnella lyriikkojen kanssa, että saa selvää. Kuuntelen silti melkeen pelkästään englanninkielistä musiikkia.

Olen katsonut myös tv'tä nyt välillä. Koti Koiralle ja Voice of Finlandia. Ja euroviisu-edustajat on muuten nyt sellaiset että ei ole mahdollisuuksia pärjätä. Jotenkin pidän tavallaan siitä laulusta mutta en silti luule, että se pärjää mitenkään.

Mitähän keikkoja sitä löytyisi vielä tänä vuonna. Mulla on vaan se että jos odotan jotain tai lähden jonnekin, niin pelkään että siellä tulee pakkoajatuksia. Pakkoajatukset voi pilata ihan koko päivänkin. Pakkotoimintoja olen yrittänyt estää, että en vaikka heitä kupillista teetä pois koska siinä on jotain ehkä. Mutta kyllähän on pelkoja että tappaa ihmisiä vahingossa pelkillä ajatuksilla.

Ja nyt pelkät ajatukset tai pelkästään mun mahan koko on pilanneet ihan kaiken muka. Ei tässä ole mitään järkeä.

On vieläkin paikkoja joissa en käy koska sen "saa" käydä, ja paikkoja joissa kieltäydyn olemasta käymättä, vaikka ei "saa" käydä. Uimaan mennessä tulee aina tietty pakkoajatus, ja sanasta pakkoajatus jos en ajattelee tai sanoo, tulee yleensä kyllä heti pakkoajatus.

Mikä mulle on pakkoajatus? Pelkää että tulee ajatus tai että käsitetään väärin ja tulee ajatus. En tottele tietetnkään ajatuksia. Ne on aina päinvastaisia mun oikealle valinnalle tai mielipiteille, enkä todellakaan aio tehdä ajatusten mukaisesti. Ei kun siis ne on päinvastaisia oikeasti sille mitä ajattelisin/uskoisin/mieltä olisin oikesti.

Hiton OCD-aikat pilas sen koulunkin, koska jos tulee ajatus olen välillä hetken "poissa", kun hoidan sitä ajatusta pääni sisällä. En tiedä mitä haluaisin tehdä. Tuntuu että koulu tai työkokeilut menisivät myös pieleen ajatusten takia.

Uskallan kyllä lähteä vielä silti kauppakeskuksiin. Olen ollut tällä viikolla Iso Omenassa, Sellossa, Ainoassa, mutta en ole hetkeen käynyt Helsingin puolella. Tuntuu että olen menettänyt sen paikan. Siellä on jokin muuttunut. Silloin kun asuin Helsingin puolella hengasin siellä enemmän, tai melkeen joka päivä. Näen siellä nykyään vaan pullot ja tölkit, että menee pölkiksi koko elämä.

Ei voi käydä treenissä salilla kun on kipeä paikka kyljessä, joka ei parane jos rasitan. Mitäs tänään sitten? Kävelylle, saunaan? Selloon, vaikka rahaa olen säästänyt muuhun enkä voi käyttää sitä tilitä siksi? Ostamaan vaikka kangasnaamio tai pussi irtokarkkia? 2,20 € on käteistä. Ne voin käyttää.

Miks kaikki on niin pahasti pielessä että pakko mennä.

Mielenterveys-tavoitteet, ja kasvissyönnistäni

Hei, nyt on menty viikko kevättä. Kuntosalille flunssan jälkeen palattu ja odotettu Eye of Melianin keikkaa (ens viikon torstaina). Syksyä ja talvea en vielä ajattele. En kai sitten hae mihinkään kouluun yhteishaussa. Musta se oma sisäinen maailma ja oikea maailma menee liikaa sekaisin.

Sen vielä voisi, mutta sitten keskittyminen häiriytyy pakkoajatusten takia liikaa. Hitsin ajatukset. Kuinkahan monelle on tuttua että pelkää että tulee ajatus, ja sitten tulee juuri se ajatus mitä pelkäsi. Se ajatus on aina sellainen mikä ei pidä paikkaansa tai sellainen että tekee jotain sellaista mitä ei ainakaan halua tehdä/sanoa.

Oikeesti kun menen jonnekin niin etukäteen jännitän tuleeko pakkoajatuksia ja silloinhan niitä yleensä tulee. Koiramessut oli viime vuonna mulle pilalla ajatusten takia. Ja siellä koulussa silloin tuli ihan kummallisia ajatuksia ja stten siellä muka kävi jotain mitä ei oikesti käynytkään.

Ehkä nyt ensin tavoitteena on itsenäisen asumisen sujuminen ja viikko-ohjelma ja käyn sitten vaikka psykan ryhmissä tai emyssä (espoon mielenterveysyhdistys)? Jos ei suju elämä ajatusten kanssa, niin niinhän se on että ei vaan voi mennä kouluun eikä töihin, ennen kuin ketun voi piilottaa takin alle eikä oikeastaan silloinkaan.

Ei ollut oikeesti kiva lopettaa vuosi sitten sitä koulua sen takia että ajatukset plus muutkin nämä ongelmat näkyy ulospäin kyllä. Saatan vaikka jäädä tuijottamaan tyhjyyteen tai vaikka tuijottamaan vahingossa jotain ihmistä. Lisäksi olin liian epävarma, että se työharjoittelukaan olisi ehkä voinut onnistua.

En tiedä edes mitä haluaisin opiskella, mutta kyllä se tänä vuonna jää yrittämättä uudelleen. Live-ammattiopistoa suoisteltiin, mutta silelä ei ole ainakaan hius- ja kauneusalaa. Kokki ei käy, koska en halua käsitellä lihaa. Olen ollut kauan kasvissyöjä/vegaani.

Syynä oli alun alkaen tuotamntoeläinten kohtelu/eläinoikeudet, mutta myös toisten olentojen raatojen syöminen ahdistaa ja liha ällöttää. Joskus jos kävelee vaikka Hakaniemen hallissa lihaosaston ohi, niin alkaa oksettaa kun vaan näkee lihaa.

Lihassa on verisuonia, kalvoja, jänteitä, läskejä, jotka iljettävät niin paljon että en edes voisi syödä lihaa. Liha on oikeasti tosi kuvottavaa. Soijasuikaleissa ja tofussa niin, näitä ei ole. Olen oikeasti, kunhan syön vegaanisesti, aika kaikkiruokainen. Eli mikä tahansa täysin kasvipohjainen ruoka käy. Lapsi oli tosi nirso vaan lihan ällöttävyyden takia.

En oikeasti silti pysty välittämään itsestäni ihmisenä. Joskus koen olevani täysin tunteeton ja iloton. Olevani sellainen joka ei saa enää olla. En oikeastaan tunne että minua tarkkaillaan, vaikka olisi välillä olo, että koko Suomi olisi mukana, tai myös jotain muita ötökoitä. Olen liian vanha pelkäämään mitään sängyn alla majailevia mörköjä, mutta ne möröt häiritsee vaikka tuntuisi että ei silti enää pelkää mennä nukkumaan.

Ehkä olen vain niin kummallinen. En edes tunne että olisin täysin erilainen kuin muut, vaikka ei kellään ole tällaista juttua. Tai tunnu että olen täysin eksynyt siitä joka olin, eikä se ole hyvä asia todellakaan. Kuka lopulta minä, minun ihmiseni, ansaitsi olla, kuka silti oli.